Avengers: Age of Ultron

Arvostelu on tehty luojan kiitos 2D-versiosta.

On ehkä vähän haikeaa ja ikävää sanoa tätä, mutta Marvel-maailmaan sijoittuvien elokuvien saturaatiopiste on nyt löydetty. En usko, että tästä eteenpäin päästään elokuvallisessa mielessä eteenpäin, sillä vuonna 2015 valmistunut Avengers: Age of Ultron osoittaa, että koko satojen miljoonien ellei miljardien Marvel-franchisen olisi syytä mennä tauolle. Niin Netflixissä oleva uusi sarja, Daredevil, ja nyt tämä uusi Joss Whedonin (jonka ohjaajan uralta ei kovin montaa herkkupalaa löydy) pala osoittavat, että supersankari-tuotteesta on tullut ennalta-arvattavan tylsä ja mitäänsanomaton pala kakkua, joka tekee katsojastaan niin väsyneen, että hän joutuu toteamaan elokuvateatterissa vierustoverilleen miltei nukahtaneensa ja kun vierustoveri sanoo “ehkä nukkuneensa myös” on elokuvassa jotain pahasti pielessä.

Ja niinhän tässä seikkailussa onkin, sillä se on loppujen lopuksi uskomattoman tylsä ja ylipitkä raina, jossa tutut sankarit hakkaavat pahiksia ja heittävät satunnaista läppää. Ehkä syynä on Whedon itse, sillä elokuvan käsikirjoitusta ajatellessa voidaan todeta, että miehen ajatuksista on lähtenyt myös täysin umpisurkea SHIELD-sarja. Toisaalta kaikkea ei voida Whedonin syliin kaataa, sillä näyttelijät eivät keksi hahmoihinsa enää mitään uutta ja ihmeellistä. Ja niinpä rutiini näyttää rutiinilta kun näyttelijät keskittyvät lähinnä patsastelemaan elokuvan läpi ottaen viimeiset pennoset pois maksavalta studiolta.

Elokuvan tarina kertoo sarjakuvien lukijoille tutun, mutta elokuvamaailmaan väritetyn, tarinan Ultronista, joka haluaa tuhota ihmisrodun. No, jälkimmäinen pitää sarjakuvista toki paikkaansa, mutta elokuvassa Ultronin luoneen Henry Pymin hahmoa ei nähdä. Sen sijaan nähdään Bannerin ja Starkin luoma keinoäly, joka herää henkiin Lokin valtikan avulla. HC-sarjakuvien fani alkaa tässä vaiheessa kakomaan ja kun Whedon tuo elokuvassa esiin sankareiden väsymistä ja suoranaista kyllästymistä rooleihinsa, on oikeasti aika viheltää peli poikki. Ja se tapahtuu tietenkin massiivisella taistelulla yläilmoissa Ultronin ja tämän luoman robottijoukkion kanssa.

Realismia supersankarielokuvaan on tietysti turha pyytää, mutta hahmojen kehittymiselle tarvittaisiin ainakin enemmän kuin kaksi ajatusta. Tällä kertaa ainoat hauskat vitsit saadaan Thorin vasarasta, jota kukin vuorollaan yrittää nostaa ylös. Muuten seilataan Haukansilmän perhepiirissä ja voivotellaan, että kuinka tässä nyt näin kävi. Kun sitten viimein kerätään viimeiset voimat “eeppiseen” taisteluun, haukottelee katsojien lisäksi varmaan Nick Furykin. Whedon ei todellakaan vaadi näyttelijöiltään oikeastaan mitään tässä elokuvassa: vaatimuslistassa on vain läsnäolo ja patsastelu ja se toki jokaiselta sujuu leikiten.

Kuten todettua koko Marvel-genre joutaisi nyt muutaman vuoden tauolle, mutta se on valitettavasti mahdotonta, sillä tulossa on vaikka mitä (esim. Ant-Man, uutta Captain Americaa jne.). Tämä on sääli, sillä tällä hetkellä katsojasta ja sarjakuva-fanista alkaa tuntua siltä, että genre on tahdottomasti kaluttu loppuun varsinkin kun Marvel tarkoituksella pysyttelee PG-13:sta rajoissa. Se tarkoittaa sitä, että toiminta on tahdotonta metallin kolistelua, jossa näyttelijöille annetaan jatkuvasti vähemmän ja vähemmän tilaa esittää yhtään mitään muuta kuin kiiltokuvamaista patsasta. On oikeasti vaikea edes kuvitella, mitä seuraava elokuva tarjoaa: tuskin ainakaan mitään hirvittävän hyvää.