Live Free or Die Hard. Die Hard with a
Vengeance. Die Hard 4.0. Riippumatta
nimestä, jo tuo yksinkertainen kahden sanan
yhdistelmä herättää monissa muistikuvia
yhdestä, jos ei useammastakin, ikonisesta
hetkestä toimintaelokuvien saralla. 80-luvun
lopulla pankin räjäyttänyt John McClanen
hahmo oli niin suuri kassamagneetti, että se
poiki kaksi jatko-osaa ja lukuisia
videopelejä. Ensimmäinen Die Hard vastikään
äänestettiin parhaimmaksi toimintaelokuvaksi
kautta aikojen.
Kaiken tämän jälkeen tuntuu suorastaan
tyhmänrohkealta lähteä herättämään henkiin
elokuvaa ja sankaria, jotka poistuivat
areenalta voittajina 12 vuotta sitten.
90-luvun puolivälissä julkaistu Die Hard
With a Vengeance oli kaikin puolin
viihdyttävä ja kelpo päätös McClanen
tarinalle. Mikä on niin erikoista, että aina
väärässä paikassa, väärään aikaan oleva mies
pitää vetää eläkepäiviltään takaisin ryminän
keskelle?
Ei oikeastaan mikään.
Die Hard 4.0, vaikka onkin viihdyttävä
elokuva, ei muistuta millään tasolla
oikeastaan vanhoja Die Hardeja. Ainoa
yhdistävä tekijä onkin Bruce Willisin
karismaattinen päähenkilö.
Nykypäivään sijoitettu Die Hard on nimensä
mukaisesti teknologia, ja erityisesti
internet, painotteinen elokuva.
Teknoterroristien kaataessa koko Amerikan
turva- ja sähköverkot, ajautuu McClane
jälleen keskellä suurempia kuvioita
hoitaessaan näennäisesti yksinkertaista ja
turhanpäiväistä saattokeikkaa.
Kaikki perusasetelmat ovat kohdallaan.
McClane väärässä paikassa väärään aikaan,
karismaattinen pahis, naseva sanailu
radiopuhelimien välityksellä. Mutta jokin
silti mättää. Suurimpana ongelmana on ehkä
elokuvan selkeästi nuoria ja varhaisteinejä
kosiskeleva asenne. Erityisesti McClanen
aisapari on lisänä tavattoman turha ja
ponneton päätös. Häntä näyttelevä Justin
Long ei missään nimessä ole huono, mutta
hahmona erittäin rasittava ja puuduttava
lisä, jota ilman ensimmäiset elokuvat
pärjäsivät vallan mainiosti. On totta, että
aiemmissakin elokuvissa McClane on saanut
apua erinäisiltä tahoilta, mutta vasta
neljännessä osassa loikataan sen haamurajan
ylitse ja tästä avusta tehdään virallinen
apulainen. Kun elokuvaan vielä esitellään
täysin tarpeettomasti McClanen tytär, alkaa
hahmoja olla yksinkertaisesti aivan liikaa
Die Hard-elokuvaan. Yhden miehen kujanjuoksu
jää auttamatta sivuun kun nuoret
sivuhenkilöt alkavat varastaa ruudulta
enemmän ja enemmän aikaa.
Onneksi yksi asia on kuitenkin tajuttu
säilyttää. Fiksu ja uhkaava pahis, joka
toimii hyvänä vastapainona McClanelle.
Deadwoodista tuttu Timothy Olyphant kanavoi
roolissaan Alan Rickmanin ja Jeremy Ironsin
hahmoja elokuvasarjan aiemmista osista
hyvin. Toisin kuin aiemmat pahikset,
Olyphantin hahmolle annetaan kannettavaksi
typerääkin typerämmät motivaatiot ja
taustatarina, joista kumpikaan ei tunnu
millään tavoin loogiselta.
Elokuvan ainoa osapuoli, joka toimii ilman
moitteita on toiminta. Kammottavan huonoista
Underworld-elokuvista itselleen nimeä
hankkinut Len Wiseman osoittaa itsensä
yllättävän päteväksi toiminnan kuvajaaksi,
kehitellen toinen toistaan kekseliäämpiä ja
viihdyttävämpiä takaa-ajoja ja yhteenottoja
toisensa perään. Elokuvan ensimmäinen tunti
sujuukin leppoisasti alituisen kujanjuoksun
parissa. Erityisesti ensimmäinen kunnon
toimintakohtaus ahtaassa kaksiossa on
hiuksianostattavaa katseltavaa.
Die Hardia tuntuu myös vaivaavan nykypäivänä
yleinen liiallinen pituus. Reilu
kaksituntinen elokuva väjäämättä menettää
puhtiaan jo puolivälissä, eikä lopun
tankkeri/hävittäjä möykkäämisestä huolimatta
enää tavoita samaa alkupään hengästyttävää
menoa. Ensimmäistä kertaa Die Hard-elokuvien
parissa huomaa miettivänsä elokuvan kestoa
kesken suurimpia toimintakohtauksia. Vaikka
tapahtumien mittakaavaa on nostettu jopa
älyttömyyksiin saakka, on samalla menetetty
se inhimillinen aspekti elokuvaa, joka teki
ensimmäisistä McClanen seikkailuista niin
nautittavia.
Hyvänä popcorn viihteenä toimiva elokuva ei
kuitenkaan ole huono. Minä tahansa muuna
toimintaelokuvana sitä voisi kutsua jopa
keskivertoa paremmaksi. Mutta kun tekijät
ottavat kontolleen modernin toimintaelokuvan
klassikon jatko-osan, ovat odotuksetkin sen
mukaiset. Näiltä osin Die Hard 4.0 tuntuu
turhan vesitetyltä kaiulta sen vanhoista
kunnian päivistä, joka yrittää aivan liikaa
kosiskella nykypäivän Fast and the
Furious-yleisöä sen kustannuksella, että
menettää suuren osan vanhaa
viehättävyyttään.
Yhteenveto
McClane tekee paluun puolivillaisessa, mutta
tasaisen viihdyttävässä kujanjuoksussa.
Ylipitkää elokuvaa haittaa sen hölmöhkö
juoni ja turhat sivuhahmot.
