Die Hard 4.0

Live Free or Die Hard. Die Hard with a Vengeance. Die Hard 4.0. Riippumatta nimestä, jo tuo yksinkertainen kahden sanan yhdistelmä herättää monissa muistikuvia yhdestä, jos ei useammastakin, ikonisesta hetkestä toimintaelokuvien saralla. 80-luvun lopulla pankin räjäyttänyt John McClanen hahmo oli niin suuri kassamagneetti, että se poiki kaksi jatko-osaa ja lukuisia videopelejä. Ensimmäinen Die Hard vastikään äänestettiin parhaimmaksi toimintaelokuvaksi kautta aikojen. Kaiken tämän jälkeen tuntuu suorastaan tyhmänrohkealta lähteä herättämään henkiin elokuvaa ja sankaria, jotka poistuivat areenalta voittajina 12 vuotta sitten.

90-luvun puolivälissä julkaistu Die Hard With a Vengeance oli kaikin puolin viihdyttävä ja kelpo päätös McClanen tarinalle. Mikä on niin erikoista, että aina väärässä paikassa, väärään aikaan oleva mies pitää vetää eläkepäiviltään takaisin ryminän keskelle?

Ei oikeastaan mikään.

Die Hard 4.0, vaikka onkin viihdyttävä elokuva, ei muistuta millään tasolla oikeastaan vanhoja Die Hardeja. Ainoa yhdistävä tekijä onkin Bruce Willisin karismaattinen päähenkilö. Nykypäivään sijoitettu Die Hard on nimensä mukaisesti teknologia, ja erityisesti internet, painotteinen elokuva. Teknoterroristien kaataessa koko Amerikan turva- ja sähköverkot, ajautuu McClane jälleen keskellä suurempia kuvioita hoitaessaan näennäisesti yksinkertaista ja turhanpäiväistä saattokeikkaa.

Kaikki perusasetelmat ovat kohdallaan. McClane väärässä paikassa väärään aikaan, karismaattinen pahis, naseva sanailu radiopuhelimien välityksellä. Mutta jokin silti mättää. Suurimpana ongelmana on ehkä elokuvan selkeästi nuoria ja varhaisteinejä kosiskeleva asenne. Erityisesti McClanen aisapari on lisänä tavattoman turha ja ponneton päätös. Häntä näyttelevä Justin Long ei missään nimessä ole huono, mutta hahmona erittäin rasittava ja puuduttava lisä, jota ilman ensimmäiset elokuvat pärjäsivät vallan mainiosti. On totta, että aiemmissakin elokuvissa McClane on saanut apua erinäisiltä tahoilta, mutta vasta neljännessä osassa loikataan sen haamurajan ylitse ja tästä avusta tehdään virallinen apulainen. Kun elokuvaan vielä esitellään täysin tarpeettomasti McClanen tytär, alkaa hahmoja olla yksinkertaisesti aivan liikaa Die Hard-elokuvaan. Yhden miehen kujanjuoksu jää auttamatta sivuun kun nuoret sivuhenkilöt alkavat varastaa ruudulta enemmän ja enemmän aikaa.

Onneksi yksi asia on kuitenkin tajuttu säilyttää. Fiksu ja uhkaava pahis, joka toimii hyvänä vastapainona McClanelle. Deadwoodista tuttu Timothy Olyphant kanavoi roolissaan Alan Rickmanin ja Jeremy Ironsin hahmoja elokuvasarjan aiemmista osista hyvin. Toisin kuin aiemmat pahikset, Olyphantin hahmolle annetaan kannettavaksi typerääkin typerämmät motivaatiot ja taustatarina, joista kumpikaan ei tunnu millään tavoin loogiselta. Elokuvan ainoa osapuoli, joka toimii ilman moitteita on toiminta. Kammottavan huonoista Underworld-elokuvista itselleen nimeä hankkinut Len Wiseman osoittaa itsensä yllättävän päteväksi toiminnan kuvajaaksi, kehitellen toinen toistaan kekseliäämpiä ja viihdyttävämpiä takaa-ajoja ja yhteenottoja toisensa perään. Elokuvan ensimmäinen tunti sujuukin leppoisasti alituisen kujanjuoksun parissa. Erityisesti ensimmäinen kunnon toimintakohtaus ahtaassa kaksiossa on hiuksianostattavaa katseltavaa.

Die Hardia tuntuu myös vaivaavan nykypäivänä yleinen liiallinen pituus. Reilu kaksituntinen elokuva väjäämättä menettää puhtiaan jo puolivälissä, eikä lopun tankkeri/hävittäjä möykkäämisestä huolimatta enää tavoita samaa alkupään hengästyttävää menoa. Ensimmäistä kertaa Die Hard-elokuvien parissa huomaa miettivänsä elokuvan kestoa kesken suurimpia toimintakohtauksia. Vaikka tapahtumien mittakaavaa on nostettu jopa älyttömyyksiin saakka, on samalla menetetty se inhimillinen aspekti elokuvaa, joka teki ensimmäisistä McClanen seikkailuista niin nautittavia.

Hyvänä popcorn viihteenä toimiva elokuva ei kuitenkaan ole huono. Minä tahansa muuna toimintaelokuvana sitä voisi kutsua jopa keskivertoa paremmaksi. Mutta kun tekijät ottavat kontolleen modernin toimintaelokuvan klassikon jatko-osan, ovat odotuksetkin sen mukaiset. Näiltä osin Die Hard 4.0 tuntuu turhan vesitetyltä kaiulta sen vanhoista kunnian päivistä, joka yrittää aivan liikaa kosiskella nykypäivän Fast and the Furious-yleisöä sen kustannuksella, että menettää suuren osan vanhaa viehättävyyttään.

Yhteenveto
McClane tekee paluun puolivillaisessa, mutta tasaisen viihdyttävässä kujanjuoksussa. Ylipitkää elokuvaa haittaa sen hölmöhkö juoni ja turhat sivuhahmot.