Die Hard 4.0

Live Free or Die Hard. Die Hard with a

Vengeance. Die Hard 4.0. Riippumatta

nimestä, jo tuo yksinkertainen kahden sanan

yhdistelmä herättää monissa muistikuvia

yhdestä, jos ei useammastakin, ikonisesta

hetkestä toimintaelokuvien saralla. 80-luvun

lopulla pankin räjäyttänyt John McClanen

hahmo oli niin suuri kassamagneetti, että se

poiki kaksi jatko-osaa ja lukuisia

videopelejä. Ensimmäinen Die Hard vastikään

äänestettiin parhaimmaksi toimintaelokuvaksi

kautta aikojen.

Kaiken tämän jälkeen tuntuu suorastaan

tyhmänrohkealta lähteä herättämään henkiin

elokuvaa ja sankaria, jotka poistuivat

areenalta voittajina 12 vuotta sitten.

90-luvun puolivälissä julkaistu Die Hard

With a Vengeance oli kaikin puolin

viihdyttävä ja kelpo päätös McClanen

tarinalle. Mikä on niin erikoista, että aina

väärässä paikassa, väärään aikaan oleva mies

pitää vetää eläkepäiviltään takaisin ryminän

keskelle?

Ei oikeastaan mikään.

Die Hard 4.0, vaikka onkin viihdyttävä

elokuva, ei muistuta millään tasolla

oikeastaan vanhoja Die Hardeja. Ainoa

yhdistävä tekijä onkin Bruce Willisin

karismaattinen päähenkilö.

Nykypäivään sijoitettu Die Hard on nimensä

mukaisesti teknologia, ja erityisesti

internet, painotteinen elokuva.

Teknoterroristien kaataessa koko Amerikan

turva- ja sähköverkot, ajautuu McClane

jälleen keskellä suurempia kuvioita

hoitaessaan näennäisesti yksinkertaista ja

turhanpäiväistä saattokeikkaa.

Kaikki perusasetelmat ovat kohdallaan.

McClane väärässä paikassa väärään aikaan,

karismaattinen pahis, naseva sanailu

radiopuhelimien välityksellä. Mutta jokin

silti mättää. Suurimpana ongelmana on ehkä

elokuvan selkeästi nuoria ja varhaisteinejä

kosiskeleva asenne. Erityisesti McClanen

aisapari on lisänä tavattoman turha ja

ponneton päätös. Häntä näyttelevä Justin

Long ei missään nimessä ole huono, mutta

hahmona erittäin rasittava ja puuduttava

lisä, jota ilman ensimmäiset elokuvat

pärjäsivät vallan mainiosti. On totta, että

aiemmissakin elokuvissa McClane on saanut

apua erinäisiltä tahoilta, mutta vasta

neljännessä osassa loikataan sen haamurajan

ylitse ja tästä avusta tehdään virallinen

apulainen. Kun elokuvaan vielä esitellään

täysin tarpeettomasti McClanen tytär, alkaa

hahmoja olla yksinkertaisesti aivan liikaa

Die Hard-elokuvaan. Yhden miehen kujanjuoksu

jää auttamatta sivuun kun nuoret

sivuhenkilöt alkavat varastaa ruudulta

enemmän ja enemmän aikaa.

Onneksi yksi asia on kuitenkin tajuttu

säilyttää. Fiksu ja uhkaava pahis, joka

toimii hyvänä vastapainona McClanelle.

Deadwoodista tuttu Timothy Olyphant kanavoi

roolissaan Alan Rickmanin ja Jeremy Ironsin

hahmoja elokuvasarjan aiemmista osista

hyvin. Toisin kuin aiemmat pahikset,

Olyphantin hahmolle annetaan kannettavaksi

typerääkin typerämmät motivaatiot ja

taustatarina, joista kumpikaan ei tunnu

millään tavoin loogiselta.

Elokuvan ainoa osapuoli, joka toimii ilman

moitteita on toiminta. Kammottavan huonoista

Underworld-elokuvista itselleen nimeä

hankkinut Len Wiseman osoittaa itsensä

yllättävän päteväksi toiminnan kuvajaaksi,

kehitellen toinen toistaan kekseliäämpiä ja

viihdyttävämpiä takaa-ajoja ja yhteenottoja

toisensa perään. Elokuvan ensimmäinen tunti

sujuukin leppoisasti alituisen kujanjuoksun

parissa. Erityisesti ensimmäinen kunnon

toimintakohtaus ahtaassa kaksiossa on

hiuksianostattavaa katseltavaa.

Die Hardia tuntuu myös vaivaavan nykypäivänä

yleinen liiallinen pituus. Reilu

kaksituntinen elokuva väjäämättä menettää

puhtiaan jo puolivälissä, eikä lopun

tankkeri/hävittäjä möykkäämisestä huolimatta

enää tavoita samaa alkupään hengästyttävää

menoa. Ensimmäistä kertaa Die Hard-elokuvien

parissa huomaa miettivänsä elokuvan kestoa

kesken suurimpia toimintakohtauksia. Vaikka

tapahtumien mittakaavaa on nostettu jopa

älyttömyyksiin saakka, on samalla menetetty

se inhimillinen aspekti elokuvaa, joka teki

ensimmäisistä McClanen seikkailuista niin

nautittavia.

Hyvänä popcorn viihteenä toimiva elokuva ei

kuitenkaan ole huono. Minä tahansa muuna

toimintaelokuvana sitä voisi kutsua jopa

keskivertoa paremmaksi. Mutta kun tekijät

ottavat kontolleen modernin toimintaelokuvan

klassikon jatko-osan, ovat odotuksetkin sen

mukaiset. Näiltä osin Die Hard 4.0 tuntuu

turhan vesitetyltä kaiulta sen vanhoista

kunnian päivistä, joka yrittää aivan liikaa

kosiskella nykypäivän Fast and the

Furious-yleisöä sen kustannuksella, että

menettää suuren osan vanhaa

viehättävyyttään.

Yhteenveto
McClane tekee paluun puolivillaisessa, mutta

tasaisen viihdyttävässä kujanjuoksussa.

Ylipitkää elokuvaa haittaa sen hölmöhkö

juoni ja turhat sivuhahmot.