”Man is the cruelest animal.”
Erilaisia ehdokkuuksia kahminut ja palkintoja saanut tv-sarja, True Detective, on yksi kaikkien aikojen parhaimmista televisiosarjoista. Tämä ylistävien adjektiivien käyttö on saanut omalta osaltani jo turhan laajat mittasuhteet televisiosarjojen osalta, sillä olen vuoroin ylistänyt The Knick-sarjaa ja vuoroin Hannibalia. Nyt vuorossa on Nic Pizzolatton luoma rikossarja, jossa Matthew McConaughey ja Woody Harrelson tekevät yhdet uransa parhaimmista rooleista. True Detective onkin niin uskomattoman koukuttava ja ihmisen tajuntaan sukeltava sarja, ettei sen katsomisesta saa tarpeekseen kerralla, vaan se on katsottava jonkun ajan päästä uudestaan. Ja kyllä: HBO on jälleen iskenyt kyntensä todelliseen kultasuoneen, jota esiin ovat olleet kaivamassa nimenomaan McConaughey ja Harrelson (he ovat myös sarjan tuottajia), jotka ovat ohjaaja Cary Fukunagan avulla loihtineet esiin lähes maagisen miljöön hikisessä white trashin täyttämässä Louisianassa.
”People out here, it’s like they don’t even know the outside world exists. Might as well be living on the fucking Moon.”
Koko sarja lähtee käyntiin siitä kun osavaltiopoliisin etsiväkaksikko Cohle (McConaughey) ja Hart (Harrelson) saapuvat pellon reunassa olevalle murhapaikalle. Puun juurelle on aseteltu sarvet päässä olevan naisen alaston ruumis, joka herättää molemmissa tutkijoissa epäilyn jostain muustakin kuin tavallisesta murhasta. Siitä lähtee liikkeelle vuosien peli, jossa mukaan tulevat niin työ- kuin henkilökohtaisetkin suhteet ja jossa ratkaisun ohella roolia näyttelevät päihteet, ihmiskohtalot ja moraalinen vastuu, joka pakottaa miehet ratkomaan keskeneräisen jutun.
Cohle tunnustaakin tuntevansa vastuuta ratkaisemattomasta jutusta, joka lähes heti alkaa haarautumaan vihreäkorvaisen spagettihirviön, epäjumalanpalvonnan ja muiden epämääräisten touhujen lähteelle. Samalla kun Cohle kahlaa omassa kyynisyydessään ja Hart heikkouksissaan, löytää jutusta huolestuva yhteisö heikkoja linkkejä niin tutkijoista itsestään kuin jutustakin. Erimielisyyksistään huolimatta kaksikko ei kuitenkaan luovuta: juttua ei niin vain jätetä kesken. Silti sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella seurataan jutun lisäksi näitä kahta hahmoa ja heidän omaa haavoittuvuuttaan. Siinä missä True Detective on rikossarja, se on myös draama, jossa kahden miehen töistä muodostunut ystävyys saa syvempiä piirteitä.
”This place is like somebody’s memory of a town, and the memory is fading. It’s like there was never anything here but jungle.”
Ja kuten todettua: sarjan päähenkilöitä näyttelevät McConaughey ja Harrelson ovat elämänsä vedossa. Ylisanojen käyttö tässä tapauksessa on enemmän kuin suotavaa, sillä miehet lataavaat rooleihinsa kaiken mahdollisen, joka tukee Pizzolatton -joka on muuten palkittu novellisti- tarinaa täydellisesti. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi seuraakin näitä kahden näyttelijän hahmoja niin tiiviisti, että muut sarjassa esiintyvät näyttelijät ja varsinkin naisnäyttelijät jäävät automaattisesti sivuvivahteeksi, kirjan merkiksi tai uhreiksi. Siinä missä Hartin rakastajattaria näyttelevät Alexandra Daddario ja Lili Simmons ovat vain sinänsä merkityksettömiä juonteita koko tarinan tasolla, muistuttaa Michelle Monaghanin näyttelemä Maggie Hart vaimona enemmänkin elämän uhria kuin töissä käyvää rakastavaa vaimoa. Sisäänpäin rauhallisesti raivoava Maggie onkin Monaghanin käsissä lähes täydellinen valinta ja Hartin aviollisten ongelmien ilmentymä ja vastakohta. Tätä voisi kuvata vaikka Maggien lähettämä kirje, jonka luettuaan Marty ymmärtää mokanneensa taas kerran: tällä kertaa lopullisesti.
”Oh shit, I thought you knew. I told Marty about ’em… you know… down the line. uh… chemical… flashbacks… neural damage… from my time in the HIDTA… as in High Intensity Drug Trafficking Area. I spent 4 years under cover.”
Harrelsonin näyttelemä Marty Hart on muutenkin ristiriitainen tapaus. Suhteellisen tiukan, poliittisesti oikealle suuntautuvan miehen moraali ja toimet eivät oikein missään vaiheessa kohtaa. Liha on tietenkin heikko ja siltä se tuntuukin, sillä viinapäissään Marty hakee lohtua vaimon sijasta nuorilta hyvännäköisiltä naisilta, joiden luona Marty voi käydä leikkimässä välillä muutakin kuin kotia. Cohle haistaakin tämän lähes heti, muttei pienen moralisoinnin jälkeen tuomitse Martya, vaan hyväksyy tämän sellaisenaan. Marty puolestaan järkeilee mielessään pettämisen työn piikkiin ja kiroaa omaa kohtaloaan vaikeilla hetkillä. Martylla, kuten monella muullakin, teot ja puheet eivät vastaa toisiaan, vaan kulissia yritetään pitää yllä milloin milläkin machomiehen asenteella. Se ei kuitenkaan auta, kun talossa on vaimo, joka ymmärtää Martyn elämästä ehkä jopa enemmän kuin Marty itse ja näkee tämän läpi kuin lasioven läpi katselisi.
Samaa sarjaa on myös McConaugheyn Cohle, joka on kyynisyydessään sarjan surullisimpia hahmoja. Hän on murheen valtaama mies, joka herää joka aamu huonekaluttomasta asunnosta ja tuijottaen postimerkin kokoista peiliä seinällä. Ihan kuin siksi, ettei Cohle kestä katsella itseään kokonaisena ja nähdä peilistä sitä, mitä hän on. Seinällä roikkuva risti toimii meditaationa, vaikkei ihmisyyttä tarkasteleva Cohle erityisesti Jumalasta välitä. Taustalla kummittelee synkkä ihmiskohtalo, jonka vuoksi Cohle on aikoinaan sukeltanut syvälle pullon ja narkoottisten aineiden sekamelskaan nappaillen välillä rauhoittavia kun maailma ympärillä hidastuu ja muuttuu valoshowksi ja erilaisiksi harhanäyksi. Cohle on McConaugheyn käsissä niin lähellä ja samaan aikaan kaukana kenestä tahansa, ettei ole ihme, että Hart ei ymmärrä täysin pariaan. Siinä missä Hart yrittää selviytyä elämänsä ongelmista viihdyttämällä itseään, nukkuu Cohle elämäänsä pois kuin ”unessa” todeten:
”I don’t sleep, I just dream.”
True Detectivessä, kuten monessa muussakin nykypäivän tv-sarjassa, on käytetty sitä tapaa, että sama ohjaaja ohjaa jokaisen jakson. Cary Fukunaga onkin luonut yhdessä kuvaaja Adam Arkapawin kanssa jotain mystisen hienoa. Sinänsä sarja ei tarjoa mitään universaaliksi muodostuvia kuvakulmia, mutta kyllä jotain maagista on siinä, kun kameralla kuvataan eräässä ensimmäisen tuotantokauden jaksossa minuuttien pituiden jakso omasta mielestäni yhtä soittoa. Mikäli olen asiassa oikeassa, niin kyseessä on huikea taidonnäyte niin kuvaajalta kuin ohjaajalta, sillä lähiössä tapahtuva ammuskelu ja pako on aivan huikeaa katseltavaa. Muutenkin Fukunaga ja käsikirjoittaja Pizzolatto antavat McConaugheylle ja Harrelsonille tilaa toteuttaa itseään sopivasti. Niinpä kummastakaan ei tehdä kiiltokuvamaisia hahmoja, jotka katoavat Miami Vicen tapaan pikaveneellä horisonttiin, vaan katsojille annetaan tiukat ja haavoittuvaiset -jopa omalla tavallaan arkiset- miehet, jotka eivät itsekään ole mitään ”puhtaat valkeat lakanat”-osastoa. True Detective on sarja, ja sen ensimmäinen tuotantokausi, on televisiohistoriaa, jota ei oikeasti kannata ohittaa.
-
100%
Poiminta
Genret: draama,rikos
Kesto: 440 min
Ohjaaja: Cary Fukunaga
Pääosissa: Matthew McConaughey,Michelle Monaghan,Woody Harrelson
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Valmistusvuosi: 2014