Tartunta

Voisiko olla niin, että Steven Soderberghiltä olisi viimeinkin tullut ulos jotain, mitä kannattaa odottaa? Voiko Tartunta (Contagion) olla Soderberghin “comeback”? Tuon kysymyksen vastaus riippuu täysin siitä, että mitä katsoja odottaa. Jos katsoja odottaa jotain erinomaista elokuvaa (joista viimeisin on minun mielestäni vuonna 2002 valmistunut Solaris), niin tarjolla on nytkin hyvin keskinkertainen thrilleri huipputason näyttelijöillä. Jos katsoja odottaa “vakio-Soderberghiä”, niin sitä tarjoillaan lähes tavaramerkkimäisen kuvauksen ja onnistuneen scoren myötä. Toisaalta loistava musiikki tässä elokuvassa ei ole mikään ihme, sillä musiikista vastaa ohjaajan hovimuusikko Cliff Martinez (yhteistyötä Soderberghin kanssa mm. The Limey (1999), Traffic (2000) ja Solaris (2002)).

Tartunnan tarina iskee syvältä ja ajankohtaisesti. Lintu-influenssan ja sikainfluenssan pyörteissä katsoja veivataan uuden uhan eteen: maailmaan tulee sairaus, joka tappaa miljoonia ihmisiä ja jolloin koko maailma menee luonnollisesti sekaisin ja pelon tilaan. Tässä pelon tilassa ihmiset taistelevat eri tavoin: toinen yrittää hyötyä sairaudesta, toinen yrittää parantaa ihmiset ja toinen yrittää vain selviytyä kaiken keskellä. Tuloksena on luonnollisesti sekamelska, josta Soderbergh ei saa oikeastaan mitään otetta siitäkään huolimatta, että kuvaus on maltillisen rauhallista ja elokuvan tempo pysyy sopivan rauhallisena.

Yksinkertaisesti Tartunta on liian lyhyt elokuva: se on kerännyt ympärilleen loistavia näyttelijöitä, joita ei laiteta esille muuten kuin Soderberghin värilinssin läpi. Kylmän sininen maailma kohtaa taas pehmeän keltaista maailmaa ja niin edelleen. Onkin pakko sanoa, että miehen värinyanssit alkavat vaivata: eikö Soderbergh voisi jo viimeinkin kokeilla jotain muutakin kuin jo useasti nähtyjä väritiloja? Kuvaus on toki pehmeää ja upean maltillista, mutta kun se alkaa tympiä. Kaiken lisäksi Tartunnan tarina on yllätyksetön kokonaisuus, joka on jaettu katkonaisiin pitempiin kohtauksiin. Elokuva ei etene edes kovin lineaarisesti, mutta siitä sentään saa jotain selvää.

Tartunnan näyttelijät ovat päässeet puolestaan pestistään aivan liian helpolla. Gwyneth Paltrow menetetään jo alkumetreillä sairauden uhriksi, eikä vieressä sisäänpäin huutava Matt Damon kauheasti vakuuta. Toki miehen rationaalisuus miellyttää monia, mutta introvertiksi kadun mieheksi hänellä on vielä jonkin verran matkaa. Laurence Fishburnesta tehdään elokuvassa puolestaan puhuva nukke ja puhelimessa roikkuja, hieno näyttelijä Jude Law valjastetaan puoliväkisin elokuvan konnaksi; bloggaajaksi, joka tekee rahaa ihmisten hädällä. Oscar-voittaja Marion Cotillard puolestaan hävitetään melko nopeasti kuvasta ja sairautta vastaan taisteleville tohtoreille (Kate Winslet ja Jennifer Ehle) jää elokuvasta vain rippeet. Totuus onkin, että elokuvassa on aivan liian vähän aikaa näin monelle tähdelle.

Tartunta on kerran katsottava elokuva, joka käy maailmanlaajuisen kaaoksen melko kepein askelin läpi. Toki tunnetta ja pelkoa levitetään katsomoon saakka, mutta se perustunne ja tietynlainen tekemisen meininki puuttuu elokuvasta lähes täysin. Kun näyttelijätkin unohdetaan omalla tavallaan selviytymään, niin on pakko myöntää, että alkaa näyttämään kovasti siltä, että Steven Soderberghin visiot alkavat olla jo katsottu. Mies lätki korttinsa pöytään 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa, muttei ole sen jälkeen kyennyt uudistumaan oikeastaan mihinkään suuntaan.