The Expendables

Kun alle teini-ikäisenä toimintaelokuvien suurkuluttajana kävin läpi ties kuinka monetta kertaa silloisia suosikkielokuviani, Rocky-sarjaa, Ramboja, kahta ensimmäistä Terminatoria, Predatoria, Die Hardeja, en malttanut olla ajattelematta mitä siitä syntyisi, jos tämä kyseinen toimintaelokuvien kärkikolmikko Sylvester Stallone, Arnold Schwarzenegger ja Bruce Willis yhdistäisivät voimansa jonkin muun kuin Planet Hollywood –ravintolafiaskon osalta. Vähän samaan tyyliin kuten De Niro ja Pacino Heatissa.

Kuten monelle muullekin, tämä oli vain lapsuudenhaave vailla mitään todellisuuspohjaa. Kuten odotettua, vanhan koulukunnan toimintastarat alkoivat pikkuhiljaa jäädä tietokoneilla tehtailtujen rymistelyjen jalkoihin. Ohjaajat kuten Michael Bay astuivat areenalle ja uudistivat toimintaelokuvat kaksituntisiksi musiikkivideoiksi sekä hiljalleen vieraannuttivat minut koko genrestä. Enään ei ollut kivaa olla toimintaelokuvien ystävä.

Schwarzeneggeristä tuli Kalifornian kuvernööri, Stallone vajosi Avenging Angelo –tasoisten suohirviöiden vakiokasvoksi ja Willis koetti vakavoitua toisenlaisten elokuvien parissa tehtaillen välillä niin komediaa, draamaa, jännäriä kuin sotaelokuviakin eikä onnistunut yhdelläkään niistä. Sin City ehkä ainoana poikkeuksena.

Kun vuonna 2006 Stallone teki kuudennen osan Rocky-sarjalleen ja etenkin Ramboili neljännen kerran vuonna 2008, näytti siltä, että edes yksi näistä takavuosien herroista on tekemässä hienoa paluuta. Ramboilu näytti pirun hyvältä 20-vuoden tauon jälkeen ja tämä jätti minut janoamaan lisää.

Muutamaa vuotta myöhemmin alkoivat huhut pyöriä kaikkien aikojen toimintaelokuvaviritelmän, The Expendablesin, ympärillä. Stallone oli yhdistämässä voimansa kaikkien mahdollisten toimintajanttereiden kanssa, jotka vain aikatauluiltaan mukaan ehtisivät. Pikkuhiljaa huhut varmistuivat. Tämä olisi elokuva joka yhdistäisi Stallonen, Schwarzeneggerin ja Willisin voimat ensimmäistä ja viimeistä kertaa elokuvahistoriassa. Jälkimmäiset kaksi tosin vain cameo-roolissa, mutta tämä olisi enemmän kuin tarpeeksi.

Seurasin Expendablesin valmistumisprosessia vuoden verran, googletin kuvia, YouTubetin kuvauspaikkavideoita ja ällistelin koko ajan kasvavaa castingia johon loppupelissä kuuluu ohjaaja/käsikirjoittaja/pääosanäyttelijä Sylvester Stallonen lisäksi vuosikymmenen ajan kovassa nosteessa olevan Jason Stathamin, monottajamestari Jet Lin, ruotsin kovimman jätkän Dolph Lundgrenin, viime vuosina upean comebackin tehneen Mickey Rourken, takavuosien Carl Weathersia muistuttavan Terry Crewsin, vapaaottelija Randy Couturen ja showpainija Steve Austinin sekä cameoesiintymiset Bruce Willisiltä sekä kuvernaattori Arnold Schwarzeneggeriltä.

Pelonsekaisin tuntein eräänä elokuun ehtoona varasin liput Expendablesin sunnuntain iltapäivänäytökseen ja jäin odottamaan ehkä kaikkien aikojen kovinta elokuvaa ikinä!

Lähtöasetelmat ovat kertakaikkisen liioitellut sillä mikään elokuva ei voi millään ylittää 15 vuotta kestäneitä odotuksia, mutta sen totesin, että samalle tasolle voidaan päästä kylläkin. Expendables on elokuva, joka olisi helposti ollut top kolmosessani viisitoista vuotta sitten. Nyt, se on jalustalle nostamisen arvoinen tribuutti kaikille vanhan koulukunnan actionviihdykkeille, niille elokuville, joiden parissa minä olen kasvanut.

En jaksa lässyttää turhanpäiväisiä Expendablesin juonesta, kuvaustrivioista tai muista epäolennaisuuksista, jotka asiaan vihkiytyneet voivat helposti tsekata itse. Sen mitä voin tehdä, on kertoa elokuvan odotuksista, tunnelmasta, toteutuksesta, plussista ja miinuksista ja elokuvan merkityksestä minulle itselleni.

Sanotaan se suoraan, ettei jää epäselvyyksiä, minä pidin Expendablesista. Se on hyvin lähellä sitä mitä halusin nähdä. Nykytrendien mukaan vanhat sankarihahmot ja elokuvasarjat kuten Die Hardien John McClane alennetaan PG13-tasoiseen muovilla päällystettyyn räimeeseen jossa puhutaan saippualla pestyllä suulla, syödään kasviksia ja unohdetaan kaikkien toimintaelokuvien sielu ja bensiini, äärimmilleen vedetty machoilu.

Halusin nähdä ja kuulla verta, lihaksia, räjähdyksiä, kiroilua, hikeä, tuskaa, taisteluita, tökeröitä one-linereitä, huonoa huumoria, äärimmäistä machoilua, vitusti hylsyjä ja kaikkea muuta homoeroottista mitä kunnon toimintaelokuvassa pitää olla ja sain juuri sitä mitä halusin. Expendables on sitä mitä syntyy kun Lapuan ammustehdas yhtyy nitroglyseriinin kanssa.

Juoni tässä elokuvassa on enemmänkin vain pelkkä määränpää, jonne tämän lihalauman pitää päästä temmeltämään sarjatuliaseiden kanssa. Miljöönä tälle fantastiselle räimeelle on valittu fiktiivinen saarivaltio Etelä-Amerikasta, joka on oikeasti kuvattu eksoottisessa Brasiliassa. Toki muutamia väkivallan purkauksia on ripoteltu matkan varrelle pääasiassa Yhdysvaltojen maaperälle.

Stallone tykkää näyttää yhteiskunnallisesti ikäviä asioita elokuvissaan kuten esimerkiksi uudessa Rambossa alkutekstijakson täytti oikeat kuvat aidosta väkivallasta ja sen vaikutuksista. The Expendables lähtee käyntiin vaikuttavalla panttivankitilanteella, jonka Stallonen johtama ryhmä tulee selvittämään. Tässä kohtauksessa selviää ydinryhmän suhteet. Stallone johtaa, Statham on backuppina, Li toimii periaatteiden miehenä kärkikaksikon vanavedessä, Crews ja Couture ovat lähinnä statisteja ja Lundgren on lauman musta susi, vääristyneide periaatteineen ja metodeineen. Vain kourallinen elokuvan hahmoista saavat jonkinlaisen backstoryn tekemisiensä tueksi. Suurimman pohjustuksen saa Statham ihmissuhdekiemuroineen. Stallone painii periaatteidensa kanssa ja synkälle polulle lipsahtanut mielipuolinen Lundgren taistelee omaa itseään vastaan.

Ryhmän entistä jäsentä ja nykyistä työnantajaa Toolia esittävä Mickey Rourke saa hienon tilaisuuden esitellä näyttelijänlahjojaan erään Stallonen kanssa tapahtuvan monologin parissa. Muuta aidosti koskettavaa hetkeä ei Expendablesista kannata lähteä hakemaan. Paitsi tietysti jos veitsellä irrotettujen raajojen katseleminen herkistää. Makuasioita kaikki.

Entäpä sitten alussa pohjustamani toimintakerman kokoontuminen yhteen ainokaiseen kohtaukseen? Periaatteessa tämä ei kohtaus ei tuo mitään uutta infoa itse elokuvaan, mutta on silti yksi tärkeimpiä hetkiä koko toimintaelokuvagenren pitkän historian aikana. Se, että näkee Stallonen, Schwarzeneggerin ja Willisin samassa kohtauksessa vain toistensa seurassa on monumentaalista. Kohtauksessa on huomattavissa selvä pilke silmäkulmassa ja miehet, etenkin Schwarzenegger ja Stallone vaihtavat kuulumisia kuin vanhat ystävät konsanaan sopivalla ironisella buddy-huumorilla varustettuna. Schwarzenegger myös saa elokuvan komeimman sisääntulon.
Näiden miesten kokoontumista valkokankaalla sai odottaa vuosikymmeniä, ja kun se lopulta tapahtuu, siihen ei pety, koska se näyttää ja tuntuu juuri siltä kuin sen pitääkin. Mittatilaustyönä minunlaiselle fanille tehty kohtaus. Bravoo.

Elokuvan muut sankarit saavat jokainen kerran telmiä Stallonen kanssa toimintakohtauksessa. Ensin Statham, sitten Li ja Lundgren, ja lopuksi koko sakki. Faktahan on se, että aloituskohtauksen jälkeen Crews ja Couture häviävät elokuvasta tunniksi pois, mutta tämä on hyvä, sillä muuten elokuva olisi aivan liian täynnä väkeä. Kun on aika riemuilla lisää, niin silloin myös porukkaakin saa olla enemmän.

Luonnollisesti koko elokuva ei ole pelkkää hylsyjenkeräämistä vaan päähahmojen motiiveja etsiskellään ensin hetki. Tämä löytyy lähinnä elokuvan ainoaa merkittävää naisroolia näyttelevän Giselle Itien edesottamuksien kautta. Toiminta on rytmitetty hienosti koko elokuvan keston ajaksi, joten läski tummuu elokuvassa tarpeeksi usein olematta kuitenkaan täysin etunenässä.

Pahikset ovat vanhan kaavan mukaan yksiulotteisia, perheettömiä paskiaisia, jotka hakkaavat ja kiduttavat naisia, kasvattavat huumeita, elävät rahan ja vallan sumentamina vailla mitään periaatteita. Näitä miehiä esittää etunenässä Eric Roberts, joka jo pelkällä ulkonäöllään sopii pahikseksi. Elokuvan toinen vapaapainijatähti Steve Austin toimii tämän oikeana kätenä ja totuttuun tapaan esittää todellisen uhkan elokuvan sankareille. Kolmantena kitkana alkuperäisen tehtävän kohteena oleva, David Zayasin näyttelemä, saarivaltion diktaattori Kenraali Garza.

Jos jotain napinaa elokuvasta täytyy kaivaa, niin se tippuu tällä kertaa teknisestä osapuolesta. Kuva näyttää hyvältä, mutta välillä se heiluu liikaa ja on leikattu liian tiheään. Kun nyrkit alkavat heilua niin myös kuvakerronta muuttuu enemmänkin Jason Bourne elokuvista tutuksi sähellykseksi. Jet Li vastaan Dolph Lundgren on taistelu, josta olisi hienoa saada jotain selvää, mutta muutaman minuutin taistelu on kerrottu tuhennella heiluvalla kuvalla, jotka ovat täynnä nopeaa lihan liikettä. Tällä tekniikalla totta kai yritetään saada lisää vauhtia kohtaukseen jossa sitä ei välttämättä muuten olisi. Liika on silti aina liikaa.

Siinä olivat elokuvan miinukset ja jos tämänkaltaisesta hässäkästä pitää niin silloin mutinani on täysin aiheeton.
Jos kuvittelee näkevänsä sydäntä kouraisevan ihmissuhdedraaman, syvällistä itsetutkiskelua väkivallan vaikutuksista yhteiskuntaan tai nerontarkasti kirjoitetun agenttielokuvan, tulee katsoja pettymään pahasti. Jos taas haluaa nähdä hylsyillä turboahdetun pyrospektaakkelin, jossa machoileva äijälauma hillottaa kaiken kiinteän täysin paskaksi, tämä elokuva juuri sinulle.

Minulle puolitoista vuosikymmentä kestänyt odotus palkitsi minut hienolla ja ennen kaikkea aidolla toimintaelokuvalla, jossa sain tismalleen sitä mitä halusin.

Nyt haluan sille jatko-osan.

  • 80%
    The Expendables - 80%
80%

Poiminta

Genret: toiminta
Kesto: 103 min
Ohjaaja: Sylvester Stallone
Pääosissa: Giselle Itie,Arnold Schwarzenegger,Bruce Willis,David Zayas,Dolph Lundgren,Eric Roberts,Jason Statham,Jet Li,Mickey Rourke,Randy Couture,Steve Austin,Sylvester Stallone,Terry Crews
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Valmistusvuosi: 2010

Sending
User Review
0 (0 votes)
0 0 votes
Article Rating
Subscribe
Notify of
guest

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

0 Comments
Oldest
Newest Most Voted
Inline Feedbacks
View all comments