Inception

Tällä hetkellä Inception (2010) kolkuttelee jo helvetin portteja, sillä elokuva on tällä hetkellä kaikkien aikojen elokuvalistan (IMDB: Top 250) sijalla kolme heti Kummisedän jälkeen jättäen taaksensa luonnollisesti valtavan kasan hienoja elokuvia. Tämä on väärin, sillä Inception ei missään nimessä ole kaikkien aikojen top-listalle menevä elokuva, vaikka se toki on varsin pätevä scifi-thrilleri, jossa jokainen osa-alue toimii uskaliaasti sanottuna lähestulkoon erinomaisesti. On kummallista sinänsä nähdä, kuinka jokaisen arvostelun alussa, jossa Christopher Nolan on ohjaajana, mainitaan nämä kummalliset helvetin portit. Niin kävi The Dark Knightin kanssa ja niin käy nytkin, mutta millä eväillä mies on saanut aikaan jälleen kerran katsojia miellyttävän elokuvan?

Lyhyesti sanottuna avain voittoon on tällä kertaa uni tai pikemminkin unet. Unen sisään käyvä tarina eräänlaisista yritysvakoilijoista on monimutkainen, puhuva ja varsin haasteellinen tapaus, jonka ulottamiseksi Nolan on joutunut kuvaamaan jopa neljää erilaista paikkaa tapahtuvaksi periaatteessa yhtä aikaa. Tämä esittää väistämättä haasteen katsojalle, joka pysyy elokuvan rytmissä ja tapahtumissa mukana varsin hyvin, sillä Nolan on onnistunut pitämään punaisen langan koossa alkumetreiltä loppuun saakka kadottamatta sitä jossain. Lähellä se tosin on parikin kertaa ja isompia mutkia on vain jätetty oikomatta sen kummemmin, mutta toisaalta tämä on luonnollinen kehityskaari elokuvalle, joka yrittää itsekin taistella unen ja totuuden erottamisen saralla. Jopa niin, että itse Freud pyörisi innostuksesta haudassaan.

Eikä siinä mitään, sillä myös elokuvan näyttelijät ovat innostuksesta osittain soikeana. Esimerkiksi pääroolissa oleva Leonardo DiCaprio tuntuu olevan välillä liekeissä, mutta totuuden nimissä on silti kerrottava, ettei toimintapainotteinen rooli ole hänelle kuitenkaan täysin tehty. Totuus on, että DiCaprio on vahvimmillaan jännittävissä ja puristavissa draamoissa, sekä osin thrillereissä, ei niinkään toiminnalla ja jännityksellä maustetussa scifi-thrillerissä. Tosin Nolan on aina saanut pääosanesittäjiltään varsin vahvoja näyttöjä, kuten esimerkiksi Ledgeriltä The Dark Knightissa ja vaikkapa Balelta Prestigessä, mutta DiCaprion kanssa Nolan on ikäänkuin hukassa. Toisaalta tuntuu siltä, että DiCaprio tekee mitä haluaa ja toisaalta taas elokuvassa näkee Nolanin vahvoja ohjaajanmerkkejä, mutta totuus on, ettei kumpikaan ole voitolla.

Toisaalta sivuroolit ovat vahvasti Nolanin käsialaa, joista Kolmas kivi auringosta näyttelijä Joseph Gordon-Levitt on tehnyt varsin kivisen ja jämäkän, mutta samalla melko vakuuttavan roolisuorituksen. Gordon-Levitt ei myöskään todista katsojalleen mitään: ei psyykettään, ei taustojaan, ei mitään… Mies on kuin yksi unen hahmoista, mutta se kuuluu Nolanin ohjaajanpeliin. Samaa rataa pyörivät myös muut näyttelijät: Ellen Page, Tom Hardy, Ken Watanabe eivät paljasta itsestään oikeastaan mitään ja eräänlaisena uhrina toimivasta Cillian Murphysta saadaan irti vain muutama syvällisempi sirpale. Senpä takia Marion Cotillardin ja DiCaprion välille jää niin paljon selvitettävää, että Nolanilta ja samalla katsojalta saattaa jotain päästä jo ohi. Cotillardin Mal ja DiCaprion Cobb ovatkin elokuvan eräänlaisia keskushahmoja, joihin muiden “pelaajien” tekemiset eivät vaikuta. Tilalle on tullut eräänlainen psykoanalyyttinen taisteluareena, joissa näiden kahden pelaajan psyykkiset olotilat ja uneksunnan sisällöt voidaan käydä läpi tavalla, jonka esittäminen jää Nolaniltakin hataraan tilaan.

Joka tapauksessa Inception on hieno elokuva, joka kannattaa käydä katsomassa joko elokuvateatterissa tai sitten vaihtoehtoisesti vuokraamosta lainaten. Minun nähdäkseni elokuva ei kuitenkaan montaa katselukertaa tarvitse, sillä Nolan on yksinkertaistanut elokuvaa ympäröivää maailmaa niin paljon, ettei se kaipaa juurikaan selittelyjä. Unen ja unen unen unen selittäjäksi on kepitetty aseellisesti tapahtuva yhteenotto, jossa miehiä ammutaan kuin vierasta sikaa. Ja kun unissa ollaan, niin mistään vahingosta ei tarvitse välittää tuon taivaallista. Inception onkin omalla tavallaan jo itsessään uni (joka on samalla kenties elokuvan suurin mysteeri), jossa kaikki olisi mahdollista, mutta samalla kaikki ei kuitenkaan ole mahdollista. Vain kerran Nolan uskaltaa mainita katsojalle sen, että kyseessä on uni, jossa voidaan uneksia mitä vain ja siihen se hauskuus sitten yllättäen jääkin. Loppu on pelkkää maanpäällistä toimintaa, jossa maanpäälliset fysiikan lait pätevät unessa ja tietenkin unen unessa. Ja kun matka käy todella tylsäksi, niin sitten mennään vielä unen unen uneen ja sieltä viimeiseen unen unen unen uneen, josta pääsyylliseksi ilmoittautuu vain Nolanin itsensä riittämättömyys mielikuvitukseen, joka antaisi näihinkin uniin jotain unenomaista tuon monta kertaa nähdyn toimintarymistelyn tilalle. Nyt mielikuvituksen korvaa vain mielikuvitukseton toimintarymistely, jossa ei lopulta ole päätä, eikä edes sitä häntääkään.