Universal Soldier: Regeneration

On kulunut lähes 17 vuotta kun Belgian muskelimasa pisti täydellisen sotilaan sotisovan päälle Roland Emmerichin ensiohjauksessa Universal Soldier. Elokuva sai muutaman epävirallisen jatko-osan, mutta virallinen jatko-osa tehtiin Dammen toimesta 10 vuotta sitten, ja sen jälkeen tämä elokuvasarja laitettiin jäihin ihan hyvästä syystä. Täytyykin siis ihmetellä sitä, miksi ihmeessä nämä supersotilaat kaivettiin näin pitkän tauon jälkeen naftaliinista. Tietynlaista nostalgiaa tässä toki haetaan, eikä vähemmän näyttelijöiden toimesta, sillä ohjaajana toimiva John Hyams on Peter Hyamsin poika, joka aikoinaan ohjasi Timecopin, joten siksi Dammekin varmaan suostui elokuvaan kun luki vain ohjaajan sukunimen. Myös vanha Ruotsin järkäle Dolph Lundgren on eksynyt jälleen sotilas Andrewn rooliin ja katsojille tulee väkisinkin mieleen “vielä kerran”-teema. 

Paljon on siis säteilyä puolittunut Tshernobylin voimalassa, kun Dammen esittämä Luc Deveraux pistetään jälleen hommiin. Kuten arvata saattaa, on tämä elokuva tehty suorastaan hävyttömän pienellä budjetilla, mutta jotenkin ohjaaja Hyams on saanut tarinaan tarvittavaa karismaa ja kuvauspaikkana toiminut Bulgaria sopii hyvin elokuvan miljööseen, jossa seikkaillaan siis Ukrainassa Tshernobylin ydinvoimalan liepeillä. Elokuvan ensimmäinen kohtaus on suorastaan hengästyttävän brutaali kun terroristijärjestön edustajat kaappaavat presidentin lapset pistäen samalla paaliin puolet Ukrainan poliisista. Yksi kaappaajista paljastuukin uudentyyppiseksi supersotilaaksi ja amerikkalaisten kiinnostus tapaukseen herää välittömästi. 

Eipä aikaakaan kun kuusi entistä NGU:ta herätetään henkiin, mutta heidän joukossaan ei ole Luc. Mies on Sveitsin alpeilla kuntoutuksessa ja yrittää kovasti muuttua takaisin normaaliksi ihmiseksi. Van Dammen väsynyt ja ärtynyt esitys on kuin suoraan miehen urasta, ja välillä ei osaa sanoa onko kuvassa Damme vai Deveroux. Juoni etenee tuttua putkea eteenpäin ja lähes kaikki näyttelijät vetävät roolinsa joko lahjakkaasti yli latvojen tai sitten monotonisemmin kuin vahanuket konsanaan. Monien mutkien kautta Deveroux kuitenkin roudataan tapahtumapaikalle avuksi, ja mies palautetaan supersotilaaksi hälyyttävän nopeasti; tosin miehen väsyneen ilmeen pysyessä järkähtämättömänä. Elokuva onkin kuin yhtä teurastusta terroristien supersotilaan toimesta kunnes Deveroux päästettän irti, ja koko elokuvan alun (eli noin tunnin) odottelun jälkeen alkaa Van Dammen show, jolloin katsoja voi vihdoin hymyillä. 

Toisin kuin Seagal, niin Damme on pysytellyt fyysisesti aika hyvässä hapessa, ja tällaiseen tarinaan missä vanha sotaratsu herätetään vielä viimeiseen taistoon sopii kyllä miehelle kuin nyrkki leukaan. Kun Deveroux pääsee vauhtiin, niin voi herranjumala sitä intensiteettiä millä miehiä putoaa, ja kun vihdoin Damme ja Dolppa kohtaavat niin melkein kyynel tulee katsojan silmään. Miesten taistossa on jotain niin mahtavaa rytinää ja armottomuutta, ettei voi kuin ihailla miesten ammattitaitoa. Poissa ovat hienot potkut ja lennokkaat koreografiat, mutta tilalla on tylyäkin tylympää mättöä niin, että tanner tömisee ja luut rytisevät. Tuntuu kuin koko elokuva olisi pedattu tätä taistoa varten, ja kyllähän se toimittaa sen mitä lupaa. Valitettavasti tässä on myös se elokuvan varjopuoli, sillä muuten koko tuotanto on tylsää päämääräämätöntä putkijuoksua aina loppua myöten. Toivottavasti näimme nyt viimeistä kertaa Luc Deverouxin, sillä nyt mies viimeistään ansaitsee päästä eläkkeelle.