Olet ehkä jo lukenutkin – oikeastaan mistä tahansa muualta – että tämä on epäonnistuminen: musiikkinumerot eivät hurmaa, jokainen 8½:n vaikuttava kohtaus on latistettu, naiskaarti on ihmeellisellä tavalla väärin roolitettu.
Eniten minua jäi hämmentämään kuitenkin elokuvan tarinan ja itse elokuvan välinen raastava vastakohtaisuus. Se on harvoin niin oleellista kuin elokuvissa, jotka kertovat toisten elokuvien tekemisestä.
Lyhykäisyydessään juonen voi summata tähän: 60-luvulla suurelokuvaansa valmistelevalla italialaisella ohjaajamaestrolla, Guido Continilla (Daniel Day-Lewis), on pahemman luokan kriisi. Mahtipontisesti nimetyn ”Italia”-elokuvan kuvaukset alkavat kymmenen päivän päästä, eikä Guido ole edes aloittanut käsikirjoitusta. Toisaalla henkilökohtaisessa elämässä päänvaivaa tuottavat ohjaajan monet naissuhteet, mutta välillä ne tuntuvat olevan hänen ainoa motivaattorinsa.
Eniten mättää se, ettei elokuvassa Nine ole mitään siitä tunteen palosta tai omaperäisyydestä, jota ”Italiaa” tekevät ihmiset hakevat. Lopputulos: opetus persoonallisuuden löytämisestä sisällä elokuvassa, jolla ei ole persoonallisuutta, koska se on vain toisen polven adaptaatio ja fanipoikamainen kunnianosoitus genrelle; elokuva, joka on taistelua taiteilijan luomisvoiman löytämiseksi, tehtynä ilman luovuutta; elokuva, jonka uni- ja muistokohtaukset ovat merkityksettömiä, kertomassa, kuinka tärkeitä unet ja muistot ovat. Tämä kiteytyy musiikkinumeroihin. Nopeasti unohtuvassa kabareessaan Judi Dench laulaa, kuinka musiikki on syy elää – mutta tämä musiikki ei elähdytä ketään. Puhumattakaan nyt siitä, että Fergie laulaa ”ole italialainen”.
Kuinka tämä pitäisi ymmärtää? Kamppailiko Rob Marshall itsekin näiden ohjaajan peruskysymysten parissa? Onko järkevää ohjata elokuva ylevien päämäärien saavuttamisesta, jos ei itsekään kykene saavuttamaan niitä? Onko järkevää, että amerikkalainen ohjaaja pistää italialaisen ohjaajansa etsimään italialaisuuden ydintä? Ehkä, mutta Ninessa se ei toimi (Moulin Rouge oli tehty juuri sillä antaumuksella, jolla sen hahmot esiintyivät omassa näytelmässään). Puvustus on kylläkin komeaa, eikä lavasteissakaan ole vikaa, mutta varsinaisesti 60-luvun Italian henki ei harvoista ulkokuvista välity.
Yleinen mielipide on, että näyttelijävalinnat eivät olleet onnistuneita. Se on totta, mutta varsinkin Guidon hahmo on ongelmallinen. Mastroianni tuskin ikinä ymmärsi täysin Fellinin maailmaa ja siksi homma toimi: hän oli käsistä karkaavan elämänsä sivustakatsoja. Ninessa Day-Lewis kyllä näyttelee tutulla intensiteetillään, mutta hän on paljon ohjaajaa fiksumpi ja siksi koko ajan aivan liian itsevarma, tapahtumien hallitsija. Ja hän elää antaumuksella tarinan epätodellisissa kohdissa, joita Marshall puolestaan ei osaa käyttää. Naiskaartista ainoa, joka ansaitsee maininnan hyvästä työstä, kauniista särkyvyydestä, on Marion Cotillard, jolle tosin ovat osuneet repertuaarin kliseisimmät kappaleet.
Koska konseptin huomattavat mahdollisuudet jäävät lähes kokonaan käyttämättä, Nine on parhaimmillaankin vain tyyliä vailla mainitsemisen arvoista sisältöä. Omiin teeseihinsä kaatuva elokuva loistaa kyllä tuomalla valkokankaille hienon, tärkeän tarinan – mutta se on lainatavaraa melkein viidenkymmenen vuoden takaa. Epäonnistunut paluu valkokankaalle.
-
40%
Tiedot
Genret: draama,fantasia,rakkaus,musikaali
Kesto: 118 min
Ohjaaja: Rob Marshall
Pääosissa: Sophia Loren,Stacy Ferguson,Daniel Day-Lewis,Judi Dench,Kate Hudson,Marion Cotillard,Nicole Kidman,Penelope Cruz
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Valmistusvuosi: 2009