Frost/Nixon

Historialliset ja varsinkin tositapahtumiin nojaavat elokuvat ovat aina olleet mielestäni erittäin mielenkiintoisia. Senpä takia odotin suhteellisen suurella innolla Ron Howardin ohjaamaa elokuvaa, Frost/Nixon, joka käsittelee historiallista kohtaamista (vuonna 1977) tv-persoona David Frostin ja Yhdysvaltain presidentin, Richard Nixonin, välillä. Kyseessä oli Frostin osalta ennenkaikkea maine ja Watergate-skandaalin puiminen, jonka johdosta hän yritti saada Nixonia tunnustamaan valehdelleensa. Nixonia puolestaan kiinnosti tapaamisessa erityisesti maineensa puhdistaminen ja raha. Näiden tosiasioiden myötä puitteet ovat elokuvalle todellakin kunnossa ja ennakko-odotukset antoivat odottaa hyvää: viisi Golden Globe-ehdokkuutta, viisi Oscar-ehdokkuutta ja kuusi BAFTA-ehdokkuutta löivät hypeä suoniini hullun lailla.

Toisin kuitenkin kävi: Frost/Nixon osoittautui Howardin käsissä yhden miehen näytökseksi, joka mahtavuudestaan huolimatta kutistui jopa aavistuksen junnaavaksi ja tylsäksi draamaksi. Ei Frost/Nixon ole kuitenkaan missään tapauksessa floppi, mutta ennakko-odotustensa valossa sen pitäisi olla selvästi jotain muuta. Se ei yllä historiallisen tapaamisen ja sitä edeltäneen valmistelun puitteiden kuvauksessa mihinkään mahtavuuteen ja nerokkuuteen, jotta elokuvaa voisi ylisanoilla kuvailla. Se yltää hienoihin roolisuorituksiin, joista päällimmäiseksi jää vanhan konkarin, Frank Langellan, upea suoritus presidentti Nixonina.

Richard Nixonia on näytelty aiemminkin monissa elokuvissa mm. Anthony Hopkinsin toimesta, mutta kukaan ei ole oikeasti päässyt ikinä niin lähelle kuin Frank Langella. Hän tekeekin Frost/Nixonissa eittämättä elämänsä roolin mumisevana, suhteellisen älykkäänä, mutta seniilinä vanhana miehenä. Langella on myös opetellut roolimallinsa eleet, sekä ilmeet tuoden roolihahmoonsa elävyyttä ja elämänviisautta. Sen rinnalla Michael Sheenin näyttelemä David Frost näyttää aivan poikaselta. Ikään kuin lapselta, joka kysyy isältään epämiellyttäviä kysymyksiä. Kun mukana vielä komppaavat mukavat kaverit, (Sam Rockwell ja Matthew Macfadyen) on pikkulasten ristiretki isoa saalista kohti alkanut.

Howard on aina osannut tehdä elokuvansa tekniseksi varsin hyviksi ja katsojan ei tarvitse pettyä Frost/Nixonin kohdalla. Elokuva onkin äänimaailmaltaan varsin sopiva ja kuvaukseltaan paikoin suhteellisen osuva, sillä haastattelun teon kuvaaminen eri henkilöiden näkökulmasta on periaatteessa varsin haastava paikka. Draamantajussa Howard onkin sitten puolestaan jonkin verran hakoteillä, sillä elokuva ei tarjoa ansaitusti lopussa tulevaa kliimaksiansa enempää jännitettävää tai draamaa. Tosin elokuvan loppu on jo niin hienoa Langellan näytöstä, ettei siinä vaiheessa tältä elokuvalta voi oikeastaan enempää pyytää. Tosin kokonaisuus ratkaisee ja niinpä suhteellisen puuduttavan keskivaiheen jälkeen Frost/Nixon jää osittain valitettavan torsoksi kokonaisuudeksi, kun jotain jää puuttumaan.