Gran Torino

Clint Eastwoodin vahvat elokuvat vain jatkavat kulkuaan, kun miehen viimeiseksi näytellyksi elokuvaksi valmistunut Gran Torino yllättää positiivisesti lähes jokaisella osa-alueella. Jo lähes 80 vuoden ikään ehtinyt kelohonka on kyllä ikäisekseen aivan hämmästyttävssä kunnossa, ja tähän viimeiseen eepokseen mies onkin tuonut näytille karikatyyrimäisesti otteita vanhoista kovan miehen rooleistaan, ja yhdistänyt ne tavalla, johon vain itse maestro pystyy näyttämättä yhtään kornilta. Katsojat voivat nähdä Clintin esittämässä Walt Kowalskissa niin Harry Callahania, Bill Munnya kuin Kersantti Thomas Highwayta, jotka vain ovat vanhentuneet vuosien saatossa täksi katkeroituneeksi vanhaksi mieheksi, jolla ei ole elämässään enää mitään hävittävää.

Vaimonsa ja ainoan naisen, joka kesti tätä miestä yli 50 vuotta, menetettyään Walt huomaa olevansa yksin keskellä tuntemattomaksi muuttunutta naapuristoa, jonka ovat vallanneet aasialaiset maahanmuuttajat. Entisenä korean sodan veteraanina ja 50 vuotta Fordin tehtailla työskenneeltä mieheltä ei hirveästi heru sympatioita naapureille, eikä myöskään omille lapsille tai lapsenlapsille, jotka vain kyttäävät hänen perintöään. Waltin elämä onkin valunut tietynlaiseen tyhjiöön, missä millään ei tunnu enää olevan merkitystä, kunnes eräänä iltana naapurin hiljainen poika yrittää varastaa Waltin vuoden -72 Gran Torinon. Ryöstöyritys laukaisee tapahtumaketjun, johon mies ei varmasti ollut varautunut ja yllättäen Walt löytää itsensä maailmasta, jonka oli kauan aikaa sitten kadottanut.

Eastwood on jo monissa aikaisemmissa töissään todistanut osaavansa lähes maagisen taidon kuljettaa tarinaa eteenpäin tyylillä, johon monet muut aikamme ohjaajat eivät kykene. Lähes raivostuttavan rauhallinen tarinan kuljettaminen imaisee katsojan kyytiinsä kuin vaivihkaa ja yhtäkkiä sitä huomaa elävänsä elokuvan mukana odottaen innolla sitä, mitä elokuvan henkilöille seuraavaksi tapahtuu. Rauhallinen kameratyöskentely ei myöskään tarkoita tylsää elokuvaa, vaan päinvastoin katsojan mielenkiinto ja huomio kiinnittyy enemmän elokuvan hahmoihin ja heidän motiiveihinsa, ja katsojan ja päähenkilön välille muodostuu side, joka säilyy aina elokuvan loppuun asti. Kuin yllättäen tämä jääräpäinen papparainen alkaa nostamaan sympatiapisteitä katsojan silmissä.

Elokuvan muut henkilöt ovat täytetty aika tuntemattomilla nimillä, ja näin pääpaino keskittyykin itse Eastwoodiin. Mutta jos joku osaa kantaa elokuvaa yksinään harteillaan niin Eastwood on toden totta sellainen mies. Kulmakunnan pappia näyttelevä Carley on hieman epäuskottava roolissaan, mutta tämä märkäkorvainen pappi on kuitenkin loistava kontrasti Waltille. Samoin naapurissa asuvat korealaiset hmongin suvun Lor:it ovat kaikessa karikatyyrimäisyydessään oivia vastapainoja Waltille, joka muodostaa heihin ehkäpä hieman yllättävän suhteen ja kaikesta rasismistaan huolimatta Walt osaa vielä vanhana miehenä avata uusia ovia elämälleen ja jakaa elämänkokemustaan näille eri kulttuurista tulleille nuorille.

Gran Torino on hyvin elämänmakuinen elokuva, joka varmasti jättää jälkensä elokuvien historiaan jo siitäkin syystä, että se on Clintin viimeinen, mutta myös siksi, että se on niin loistava. Clint Eastwood teki todellakin itsensä näköisen joutsenlaulun uralleen ja päättää sen tyylillä, johon harva kykenee. Harva elokuva nykyään nostaa tällaisia tuntoja enää pintaan, ja vaikka tälläkin elokuvalla on ne muutamat puutteensa, niin kokonaisuus on lähes täydellinen. Kiitos Clint tästä elokuvasta.