Kukkoilijat

Kaksi englantilaista ammattitappajaa, Ray (Colin Farrell) ja Ken (Brendan Gleeson) saapuvat vaikean keikan päätteeksi piileskelemään Brugesin pikkukaupunkiin Belgiaan. Kahden täysin erilaisen miehen näkemykset elämästä, kuolemasta ja ennenkaikkea heidän väkivaltaisesta ammatistaan alkavat nousta esiin kaupungissa, jossa ei muuta tekemistä kuin odottaa miesten pomon Harry Watersin (Ralph Fiennes) puhelinsoittoa ja tehtävän jatko-ohjeita.

In Bruges on vuonna 2004 lyhytelokuva-Oscarin voittaneen Martin McDonaghin ensimmäinen pitkä elokuva ja voi että millainen elokuva se onkaan! En osannut millään tasolla aavistella miten pikimusta, epäkorrekti ja jumalattoman hauska elokuva kyseessä oikeasti on. In Bruges vitsailee törkeällä ja puhtaan yksinkertaisella tavalla kaikkea vastaantulevaa kohtaan. Osansa saavat niin lyhytkasvuiset kuin lihavatkin ihmiset, turistit, prostituoidut, ulkomaalaiset ja kaikki muut mahdolliset ovatpa sitten kyseessä naisia tai lapsia. Aivan sama. Kaikkia haukutaan ja jokaista asiaa kohtaan löytyy jokin piikikäs mielipide.

Elokuva ei ole kuitenkaan pelkkää ylitörkeiden vitsien jatkuvaa sarjatulta, vaan kaikkein hauskin ja älyttömin alapäävitsi voikin johtaa totaalisen vakavaan, pohdiskelevaan ja paikoittain ahdistavaankin hetkeen jolla pääkaksikon Rayn ja Kenin, enimmäkseen Rayn ajatuksia ja mielentiloja raotetaan. Ray on edellisen keikan aikana tappanut lapsen ja tämä vaivaa häntä tauotta. Pakkaa sekoittaa myös se, että miesten oleilu Brugesissa voikin olla seuraavan keikan odottelua, eikä edellisen keikan rauhoittava pakomatka. Elokuva on rinnastettu mielenkiintoisesti renessanssiajan taidemaalari Hieronymous Boschin maalaukseen “The Last Judgement” ja sisältääkin (konkreettisen maalauksen ohella) monella tasolla viittauksia kyseiseen teokseen.

Colin Farrell jatkaa voittokulkuaan upealla roolisuorituksella epätasapainoisena Rayna, joka on ehdottomasti hauskin, sympaattisin, mutta samalla traagisin ja aidosti koskettavin hahmo koko elokuvassa. Farrellin roolisuoritus on viime vuonna ilmestyneen Cassandra´s Dreamin ohella parasta mitä mies on uransa aikana tehnyt. Farrellin osallistuminen tämän kaltaiseen pienen budjetin elokuvaan nostaa statusta kummasti. Kyseessä ei ole pelkästään Hollywoodin pintaliitoisissa rymistelyelokuvissa esiintyvä yksitoikkoinen nättipoika, vaan erittäinkin vakavasti otettava muuntautumiskykyinen näyttelijä. Ripauksia miehen kyvyistä on saatu kyllä jo aikaisemminkin. Kukapa ei muistaisi miehen vaikuttavaa tunnustusmonologia Phone Boothissa?

Myös elokuvan muut näyttelijät hoitavat hommansa hienosti. Toista pääosaa näyttelevä Brendan Gleeson toimii roolissaan moitteettomasti. Gleesonin hahmo tasapainottaa hektistä menoa sopivasti, mutta myös omalla tasollaan tuo Rayn ja Kenin välille jotain muutakin kuin kevyttä veijarointia, jota elokuvasta löytyy taatusti riittämiin. Ken rauhoittaa ja tukee Rayta aina tarpeen tullen. Miesten pomoa esittävä Ralph Fiennes tulee elokuvaan mukaan puolivälin jälkeen ja Farrellin sekä Gleesonin ohella omistaa hahmonsa kauttaaltaan todella hienosti. Fiennesin esittämä Harry on kylmä ja harvinaisen lyhytpinnainen mies, mutta jotenkin tästäkin hahmosta on osattu tehdä hillittömän hauska ja realistinen eikä vain pelkästään härskisti tylyttävä peruselokuvan pahis.

Ohjaaja Martin McDonagh on elokuvien saralla täysin uusi nimi. En ole nähnyt Oscar-palkittua lyhytelokuvaa, mutta uskallan veikata, että tämän kaltaisen käsikirjoittaja-ohjaajan raikkaalle lähestymistavalle löytyy ostajia melkeinpä mihin hintaan tahansa. Kun nykypäivän komediat ovat lähes poikkeuksetta niitä Adam Sandlerin seipäällä raiskattuja toivottomuuksia, on In Brugesin kaltainen oikeasti hauska elokuva vertaansa vailla.

Huumeiden käyttöä, törkeää kielenkäyttöä, veristä väkivaltaa ja äärettömän mustaa huumoria tarjoileva In Bruges on todella vakuuttava ensimmäinen ohjaustyö, joka naurattaa samalla tavalla kuin Coen-veljesten Big Lebowski.