Iron Sky

Iron Sky on varmasti vuoden 2012 odotetuin suomalainen elokuva, eikä siitä ole mitään epäilystä. Se on samalla myös kaikkien aikojen kallein suomalaiselokuva, jonka rahoitus on osittain saatu faneilta itseltään. Kaikkiaan Iron Sky on valtavan kunnianhimoinen hanke, joka on nyt viimeinkin tullut elokuvateattereihin lunastamaan ne kaikki odotukset, mitä sille on kerätty. Vai onko?

Periaatteessa on, sillä Timo Vuorensolan ohjaama elokuva tarjoaa hieman kaikkea: se on puolipuhdas sci-fiparodia, jossa kaikkea ei ole sentään lyöty läskiksi. Yllättävintä elokuvassa on se, kuinka hyvin Iron Sky on tasapainoitettu eräänlaiseksi avaruusoopperaksi, jossa välillä nauretaan ja välillä nahistellaan messevien erikoistehosteiden ilotulituksessa. Ja löytyypä elokuvasta jopa tarinakin, sillä loistavan synopsiksen (kuunatsit) alta on löydetty ihka omat tarinat sekä ihastumisesta ja vallanhimosta että myös siitä, että kuinka kallellaan koko maailma (eivätkä pelkät natsit) oikeastaan on. Iron Sky loppu kiteyttääkin sen kaiken ja täytyy myöntää, että elokuvan loppu oli valtavan hieno oivallus, joka kertoo katsojalle enemmän kuin tuhat Steven Seagalin elokuvaa yhteensä.

Iron Skyn juonesta lienee miltei turhaa kertoa, sillä sen taitavat tietää jo kaikki. Sen sijaan voisin sanoa muutaman sanasen mm. ohjauksesta, joka on Vuorensolan käsissä yllättävän kypsää. Kyllähän suomalaisohjaajilta on aina lupa odottaa sellaista kypsää otetta, jossa näyttelijöille annetaan hieman tilaa, mutta tällä kertaa tuntuu siltä, että Vuorensola on pitänyt näyttelijät suurin piirtein hyppysissään. Vaikka suomea ei elokuvassa puhutakaan, niin elokuvaa hallitsevat kuitenkin tietynlainen jämäkkyys ja jurous, jonka voi helposti mieltää suomalaiseksi. Vitsejäkään ei väännetä rautalangasta ja erikoistehosteet näyttävät todella hyvältä. Ne ovat minusta jopa parempia kuin jotkut tehosteet esimerkiksi Roland Emmerichin jossain maailmanloppu-elokuvissa. Jossain tietysti jäädään jälkeen budjetillisesti, sekä myös tarinallisesti, mutta pahoja hamoja on elokuvasta turha etsiä. Löytyypä elokuvasta myös muutama varmasti suomalaisyleisöä miellyttävä kohta, jolle saa varmasti ääneen nauraa.

Elokuvan näyttelijät ovat budjettiin nähden kunnossa. Vanha kettu Udo Kier vetää oman natsijohtajan roolinsa läpi tietynlaisella tunteella ja eri teitä kulkeva Götz Otto hallitsee oman roolinsa hienosti. Suurella tunteella lähes teatraalisesti elokuvan läpi tarpova Otto on yksi elokuvan kantavista voimista. Christopher Kirbyn rooli on olla puolestaan elokuvan puolipuhdas koominen sidekick, jolle osuu toki elokuvassa muutakin kuin pelkkää patsastelua. Selvästi Sarah Palinia muistuttava Stephanie Paul on roolissaan hauskan turhauttava, eikä elokuvan seksipommi Peta Sergeant ole itseasiassaan hänkään mikään maailman huonoin näyttelijätär.

Kiistatonta kuitenkin on se, että elokuvan päähuomion vie täysin ansaitusti elokuvan naispääosaa esittävä Julia Dietze, joka taikoo Vuorensolan ohjauksessa kankaalle vakuuttavan naivistisen kuvan tytöstä, joka haluaa nähdä maailmaa ensiksi värillisten lasien läpi. Dietze tuokin elokuvaan sitä tarpeellista “filmikauneutta” ja tietynlaista glamouria, jota monissa vanhan ajan elokuvissa nähdään. Dietze on todellakin elokuvan tyrmäävä blondi, jonka edesottamuksia katsoja seuraa kiinnostuneena.

Kaiken kaikkiaan Iron Sky on elokuva, joka lunastaa sille asetetut valtavat odotukset. Se on jopa minusta yllättävää, sillä yleensä mediassa hehkutettu elokuva osoittautuu joksikin muuksi kuin varteenotettavaksi elokuvaksi. Iron Sky kuitenkin on sitä, sillä sille on viitsitty käsikirjoittaa ihan oikea tarina, vaikka ajatus taustalla on aivan pähkähullu. Minä todellakin nostan hattua tämän elokuvan tekijöille, jotka tekivät tästä elokuvasta juuri sen näköisen kuin sen luultavasti pitikin olla. Elokuva on jopa niin vakuuttava, etten olisi yllättynyt, jos Vuorensola saa jostain diilin tehdä lisää elokuvia.