Mafiaveljet

Mestariohjaaja Martin Scorsesea voi huoletta kutsua yhdeksi mafiasta kertovien elokuvien kummisedäksi. Henkilökohtaisesti pidän miehen mafia-elokuvista parhaimpana vuonna 1995 valmistunutta Casinoa, mutta on silti myönnettävä myös vuonna 1990 valmistuneen Mafiaveljien (Goodfellas) olevan eittämätön klassikko, josta monet elokuvat (ja miksei myös suosittu tv-sarja Sopranos) ovat ottaneet mallia. Tositapahtumiin perustuva elokuva Henry Hillin kolmen vuosikymmenen aikaisesta olemisesta mafian “sisäpiirissä” aukenee katsojalleen huikeana ja Scorsesen tyylisenä hektisenä riehuntana, jossa musiikki soi vahvasti mukana aina Aretha Franklinista The Rolling Stonesiin asti. Jopa niin vahvana, että yhtymäkohdat viisi vuotta myöhemmin tehtyyn Casinoon ovat selvät: perustuvathan molemmat elokuvat Nicholas Pileggin kirjoihin käsittäen saman ohjaajan ja samat näyttelijät.

Lähihistoriaa tarkasteltaessa on huomioitava, etteivät mafiasta kertovat rikoselokuvat olisi mitään ilman yhtä näyttelijää, Robert De Niroa. De Niro onkin kyennyt yhdessä toisen vakiokasvon, Joe Pescin, ohella kyennyt luomaan mafian miehille kovat “tough-guy”-kasvot, joilla suu käy kuin promoottorilla ja nyrkit kuin tämän suojatilla. Mafiaveljissä Scorsesen luottonäyttelijä De Niro on jälleen käsittämättömän kovassa iskussa: näyttelijän roolihahmo, “Jimmy”, onkin yksi elokuvan loistavista keskushahmoista, jonka maneerit ja ilmeet eivät ole tästä maailmasta kotoisin. Sydämellisen ulkokuoren alla piileekin kivenkova mies, jolle puhuu raha. Samaa synkkää vallan ja sekopäisyyden sanomaa edustaa myös nyttemmin näyttelemisen ilmeisesti muutamaksi vuodeksi lopettanut Joe Pesci, joka jatkaa ilmiselvän psykoottisia ja loistavia roolejaan.

Pesci edustaakin Scorsesen elokuvien toista puolta: sekopäistä mafia-miestä, joka nostaa itsensä jalustalle Jumalan rinnalle luulleen kykenevänsä tekemään ihan mitä tahansa. Pescin paikka katsojan mielessä tulee kuitenkin jäätävästä kaksinaamaisesta kasvoista ja siitä vittumaisesta petollisuudesta, joka loistaa miehestä esiin kuin aamuinen päivänsäde. Kapitalistinen ja materialistinen elämä flippaa Pescin hahmossa yli synnyttäen todellisen tuomiopäivän rahaa palvovan pedon, joka nauttii vallasta, uhosta ja rikkauksista väkivallan kustannuksella.

Samaan Scorsesen fyysiseen ohjaukseen yltää myös Ray Liotta, jonka hahmon, Henry Hillin, elämä on raadollista gloryhunttausta ja täysillä elämistä: elämää, joka valuu viemäriin. Henry Hill edustaakin Scorsesen elokuvissa monesti nähtyä teemaa, jossa “hyvä elämä” vaihtuu vastakohdaksi. Kun Henry Hillin “juhlat” ovat loppu, on jäljellä vain armoton krapula, jossa todellisuus viimein saavuttaa Liottan näyttelemän hahmon. Tuloksena on hermoromahdus, tilitys ja lasittunut katse, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Elokuvan näyttelijät ovat muutenkin rooleissaan hieman liioiteltuja, mutta jotenkin niin voittamattoman ja aidon oloisia. Arkisuutta lisää myös elokuvan pyöriminen perheen ympärillä, joita on luonnollisesti monenlaisia. Mafiaveljet ei edes yritäkään ulottaa mafian touhuja isoon mittakaavaan (Casino tekee sen), vaan jää roikkumaan ruohonjuuritasolle yksittäisen tekijän (tai tekijöiden) toilailuja seuraten. Scorsese iskeekin peliin totutusti koko kirjon paheita lihan loputtomasta himosta huumeisiin ja viinaan saakka. Väkivaltaisten purskahdusten lomassa tarjoillaan amerikkalaista perheidylliä ja iloisia juhlia, jossa vilkkuvat aina samat naamat. Rahakuorien vaihtaessa omistajaa ihmiset elävät amerikkalaista unelmaa tietäen varsin hyvin, että pinnan alla kytee kuluttava ja väkivaltaan perustuva maailma.

Mafiaveljet keräsi aikanaan Oscarin ja peräti 31 muuta voittoa. Tämä ei ole sattumaa, sillä Scorsesen rajusti svengaava rikosdraama yltää helposti sellaisiin puitteisiin, että katsojaakin alkaa väistämättä hengästyttämään. Liottan näyttelemän Henryn elämä kun vain sattuu olemaan vain sellasta menoa, että sitä voi olla jo vaikea uskoa todeksi. De Niron, Pescin ja monen muiden tuella Scorsese on kuitenkin rakentanut Mafiaveljistä todellisen klassikon, jonka viittaa ei voi missään tapauksessa käydä kyseenalaistamaan: niin vahva Scorsesen ote on tässäkin raadollisessa merkkiteoksessa.