Pidin ensimmäisestä Shrekistä. Lähtökohdiltaan siitä pitäminen tuntui aika mahdottomalta ajatukselta. Kyseessä oli epätasaisen Dreamworks animaatio-osaston tuotos, jonka perusasetelma kuulosti enemmänkin animoidulta Scary Movielta kuin oikealta satuja ja seikkailuja yhdistävältä komedialta. Lopputulos oli kuitenkin onnistunut sekoitus nokkelia pop-kulttuuri viittauksia ja satujen mytologiaa. Väistämättömät jatko-osat ovat kuitenkin tasaisesti huonontuneet. Shrek 2 osoitti jo merkkejä oikeiden ideoiden puutteesta ja korvasi suurimman osan ensimmäisen elokuvan vilpitöntä charmia toinen toistaan huonommilla viikon vitsiltä vaikuttavilla viittauksilla. Pahinta olivat erityisesti Idols-painoitteiset jaksot. Kolmas Shrek ei tarjoa myöskään mitään uutta pöytään, eikä muutaman hauskahkon vitsin ohella ole edes järin viihdyttävä.
Kun kaukaisen maan kuningas heittää henkensä ja Shrek valitaan hänen seuraajakseen, epävarma jätti päättää mielummin matkustaa maailman ääriin etsimään Prinssi Arthuria, joka voisi ottaa hänen paikkansa valtaistuimella. Samaan aikaan Shrekin vaimo, Fiona, ilmoittaa olevansa raskaana ja Prinssi Uljas jatkaa juonitteluaan päästä kuninkaaksi kuninkaan paikalle.
Siinä missä ensimmäinen Shrek käsitteli tuttuun lastenelokuvan tapaan aiheita itsensä hyväksymisestä, kauneuden piilemisestä ihmisen sisällä ja muistakin ajattomista aiheista joista on hyvä muistuttaa ihmisiä ajoittain, tuntuu Shrek 3 suorastaan jo loukkaavan lapselliselta työltä. Siinä missä aiemmat jatko-osat onnistuivat tasapainottelemaan onnistuneesti sentimentaalisuuden ja oikeasti koskettavan välimaastossa, kolmas osa vihreän jätin seikkailuja ajaa asiansa katsojan kalloon kuin muurinmurtajalla mäiskisi. Loppua kohden suorastaan ällöttäväksi mössöksi taantuva joy-to-the-world-tasoinen hymyjä kaikille söpöily ajaa herkemmät katatooniseen tilaan siirapin yliannostuksesta.
Animaation taso on jälleen parantunut ja onkin komeaa katseltavaa. Eläinhahmot, joita on paljon, ovat entistäkin yksityiskohtaisempia ja Shrekin vaatteet näyttävät jo melkein fotorealistilta. Muutaman kerran jo flirttailaankin näyttävän tehostespektaakkelin kanssa, mutta ohjaaja Chris Miller ei hallitse oman elokuvansa rytmittämistä läheskään yhtä hyvin kuin sarjan luoja Andrew Adamson. Adamsonin siirryttyä ohjaamaan onnistunutta Narnia-elokuvaansa, ovat Shrekit delegoitu toinen toistaan kyvyttömämmille tekijöille. Ohjaaja Miller nakkaa pihalle Adamsonin sympaattisen kosketuksen hahmojen käsittelyssä, sekä erityisesti Adamsonin taidon kuvata vauhdikasta koko perheen seikkailua. Ensimmäisen elokuvan muistettava Lohikäärmeen linna kohtaus on taantunut sarjaksi viittauksia huonoon pop-musiikkin ja laaduttomaan slapstick pelleilyyn. Lopullisen naulan arkkuun lyö se, että tekijät oikeasti alentuvat selittämään omia vitsejään elokuvan aikana. Juuri ja juuri hymyilyttävät, joskin erittäin latteat, visuaaliset vitsit menettävät pienetkin rippeensä hyvyydestä siinä vaiheessa kun joku hahmoista alkaa selittämään katsojalle mikä niissä kuuluu naurattaa.
Paljon olisi pelastettavissa jos hahmot ja huumori olisivat edes kohdallaan. Mutta jotain selkeästi puuttuu. Tasaisesti tylsemmiksi taantuneet hahmot eivät kehity mihinkään tarinan aikana, ja erityisesti ensimmäisen kahden elokuvan suola; Donkey ja Puss-in-Boots ovat täysin hukassa. Banderaksen loistava rooli zorro-kattina on täysin tuhlattu mahdollisuus, sekä erityisesti potentiaalisesti hulvaton ajatus sekoittaa nämä kaksi hahmoa keskenään toistensa kehoihin jää vain hyväksi ideaksi. Kuten myös kaikki muukin elokuvassa. Kuningas Arthur on koulukiusattu nössö, joka pysyykin sellaisena leffan keston ajan. Sekopää puoskari Merlin taannutetaan pieruvitsiksi ja ylipäänsä jokainen mytologian merkkihenkilö aina Kapteeni Koukkua myöten on yhden nuotin pannukakku. Elokuvan tasan kaksi aidosti hauskaa kohtaa tapahtuvat alussa ja lopussa. Niiden välissä on puolitoista tuntia tylsää ja puuduttavaa saman vitsin toistoa.
Yhteenveto
Kaikilta osa-alueiltaan epäonnistunut rahastus jo kauan sitten loppuun asti lypsetystä vitsistä.
