Grindhouse: Death Proof

Pakko mainita heti alkuun: jos luet parikin riviä allekirjoittaneen aiemmista Tarantinoarvosteluista, huomaat, että olen ns. Tarantino-fanipoika. Niille, jotka tuntevat minut lähemmin, tämä saattaa tulla jopa shokkina: MINÄ PETYIN QUENTIN TARANTINON ELOKUVAAN. Kyllä kyllä, lähtökohtaisestikin tekijät ovat ryhtyneet työstämään rehellisesti ”huonoa” elokuvaa. Mutta silti. Pettymystä ei voi peitellä.

”A grindhouse is an American term for a theater that mainly showed exploitation films. Grindhouses were known for non-stop programs of B-movies, usually consisting of a double feature where two films were shown back to back.”

Quentin Tarantinon ja Robert Rodriguezin Grindhouse tuotiin Eurooppaan kahtena itsenäisenä elokuvana. Jo tässä kohtaa elokuva otti ensimmäisen askeleensa kohti epäonnea. Olennainen osa elokuvien/elokuvan toimivuudesta – eli Grindhousen perimmäinen ajatus: double feature! – vietiin pois jo ennen kuin elokuvat edes pääsevät teattereihin asti. Asiaa perusteltiin sillä, että ”eurooppalaisille Grindhousekulttuuri on niin kovin vierasta”. Tämän seurauksena pääsemme näkemään sekä Planet terrorin että Death proofin täyspitkinä parin tunnin versioina.

Tarinassaan QT keskittyy – kuten odottaa saattaa – vain ja ainoastaan tyylittelyyn: Stuntman Mike (rosoinen Russell) piinaa tyttölaumoja pelottavalla stuntautollaan kahdessa erillisessä episodissa. Siinä se. Mutta tämähän on vain sen leikkikentän pohjapiirros, jonka päällä Tarantino pääsee leikkimään elokuvaviittauksillaan. Myös Tarantinon aiemmat elokuvat saavat turhankin paljon huomiota.

Heti alkumetreiltä lähtien pelin säännöt ovat selvät. Kelojen vaihdoksissa näkyy Grindhouse-teatterin ammattitaidottoman projektorinhoitajan kädenjäljen: jokainen vaihto on varmasti epäsynkassa. Kuva ja ääni pätkii toisinaan itsetarkoituksellisen paljon, mitä se lienee tehnyt myös alkuperäisissä Grindhouseissa. Kuviin on lisätty runsaasti naarmuja, myös sävymaailma on ihanan likainen. Death proof on siis ainakin ulkoisesti onnistunut tunnelmassaan. Ainoastaan tyylinvaihdos toisen episodin alkupuolella hämmästyttää: yhtäkkiä elokuva palaa takaisin perinteiseen, puhtaaseen 2000-luvun filmitekniikkaan (?!).
On myös syytä huomauttaa, että Tarantino on itse myös kuvannut elokuvansa! Tuloksena onkin tervetulleella tavalla kömpelö ja mukavasti vinksahtanut kuvallinen maailma.

Kahteen tuntiin mahtuu roimasti Tarantinolle tuttua paskanjauhantadialogia, joka Kill Billeissä loisti poissaolollaan. Valitettavasti tällä kertaa repliikit ovat vain ja ainoastaan paskapuhetta, käsikirjoituksen täytettä, joka ei palvele elokuvaa tai sen hahmoja juuri lainkaan. Kaiken tuon räpäräpän jälkeen hahmot eivät ole yhtään sen mielenkiintoisempia: yllättäen henkilöhahmot, joiden kanssa QT on aiemmin ollut oikea velho, ovat Death proofissa suurin kompastuskivi. Se, että hahmot keskustelevat esimerkiksi – ja vain lähinnä – 70-luvun autoelokuvista on turhan suoraviivainen ja päälle liimatun oloinen ratkaisu. Koko elokuvahan on jo valmiiksi täynnä viittauksia esimerkiksi Vanishing pointiin ja Dirty Mary, Crazy Larryyn! Onneksi sekaan mahtuu muutamia rytminvaihdoksia, jotka piristävät muuten tasapaksua puheensorinaa. Kun Tarantino vain malttaa hiljentyä ja viedä kaksi hahmoa omaan intiimiin maailmaansa, aika tuntuu pysähtyvän ja tunnelma tiivistyy eksponentiaalisesti.

Jos hahmot ovat ohuita paperilla, sitä ne ovat myös kankaallakin. Kill Billiä muistuttavasti Tarantino marssittaa eteemme jälleen joukon vahvoja naisia. On selvää, että näillä hahmoilla on esikuvansa 70-luvun erinäisissä ”Pam Griereissä”, mutta moinen suunsoittaminen ei sovi näille näyttelijöille. Suuri osa elokuvasta on ns. ”Hang out-movieta”, jolloin juonen kuljetus pysähtyy, hahmot vain puhuvat ja katsoja ”hengaa” hahmojen kanssa. Minä en tähän pysty, minä en vain suostu välittämään näistä naisista. Pienoinen yllätys on Zoë Bell – Uma Thurmanin stunt double Kill Billeissä – joka näyttelee jälkimmäisessä episodissa itseään! Vitsi toimii suhteellisen hyvin ja siitä otetaankin kaikki irti.
Kurt Russellin karhea roolisuoritus kierona Stuntman Mikena pelastaa paljon. Mike toimii hyvänä vastapainona elokuvan naishahmoille ja olikin allekirjoittaneelle jopa pieni samaistuksen kohde. Juuri sellainen hahmo, joita odotin näkeväni useampiakin.

Sellaisenaan Death proof on ylipitkä ”yhden vitsin” elokuva. Sillä on hetkensä, mutta niitä on liian vähän. Olen varma, että Death proof toimii paremmin alkuperäisessä paketissaan – double featurena ja tiiviimmässä kerronnassa – kuin tällaisena kaksituntisena kokoelmana 70-luvun autoelokuvien parasta huonoutta. Tarantinon ja Rodriguezin aiempi yhteistyön hedelmä Hämärästä aamunkoittoon toimi huomattavasti viihdyttävämmin mennessään tarpeeksi pitkälle, tarpeeksi paljon riman ali. Tai yli, riippuu miten katsoo.