Grindhouse: Planet Terror

Kuva rätisee. Kela pomppii ja väri on kellertynyttä.

Roskat ja naarmut nauhassa luovat suuria kanjoneita

keskelle näyttelijöiden kasvoja. Kesken tärkeän

kohtauksen, kela palaa poikki. Koneenkäyttäjä korjaa

vian, mutta elokuva on hypännyt reilut kymmenen

minuuttia eteenpäin.

Tervetuloa Grindhouseen.

Modernin elokuvan yksi ihmelapsi, ohjaaja Robert

Rodriguez, on luonut, ystävänsä Quentin Tarantinon

kanssa, nykypäivän tribuutin vanhojen päivien

roska/sleaze/eksploitaatio ja gore-elokuville.

Tuloksena oli, Tarantinon osalta, itseriittoisuuden

ylistys. Verbaalista masturbaatiota, joka keskittyi

esittelemään Tarantinon jo naurettaviin

mittasuhteisiin venynyttä rakkautta omaa tekstiään

kohtaan. Moni ehtikin jo kyseenalaistaa Grindhousen

onnistumisen Rodriguezin osalta myös. Ellei

kriitikkojen lempipoju onnistunut, niin miten sitten

parhaiten halvalla kuvatuista shoot’em’up ja

väkivalta-elokuvistaan tunnettu Rodriguez? Vastaus:

täydellisesti. Tai ainakin tarpeeksi lähelle

täydellistä.

Rodriguezin tribuutti on kaikkea mitä

ultra-viihdyttävältä elokuvalta voisi odottaakin. On

toimintaa, hurttia huumoria, kauniita naisia,

mielipuolisia kaksosia, mutantteja, hurmetta,

väkivaltaa ja loistava soundtrack. Ellei ensimmäisen

viiden minuutin sisään ole jo menossa mukana, voi

olla varmaa ettei pidä siitä, mitä loput 80 minuuttia

pitävät sisällään.

Rodriguezin neronleimaus on noudattaa vanhojen

italialaisten zombie ja halpiskauhujen kaavaa,

sekoittaen mukaan aimo tujaus John Carpenterin

klassikkoja. Mahtuuhan mukaan myös hitunen

Cronenbergin The Fly-elokuvaakin. Hahmot ovat kuin

halvoista pulp-sarjakuvista ja tarinoista. Loistavat

kovanaama karikatyyrit herätetään henkiin

valkokankaalle huomattavasti viihdyttävimpinä ja

kiinnostavimpina kuin kaksiulotteiset ja tylsät Sin

City-kyhäelmät. Rodriguezin omasta päästä syntyneet

stereotyypit ovat kaikin tavoin nautittavia sekopäitä

joista, kaikkea järkeä vastaan, huomaa yllättäen

välittävänsä. Freddy Rodriguezin esittämä El Wray on

uuden vuosituhannen kovanaama, joka vetäisi Marvia

tai ketä tahansa kolmestasadasta spartalaisesta

turpaan, samalla kun toisella kädellä kittaisi olutta

ja saisi tytön. Jumalaisen kauniit Marley Shelton ja

Rose McGowan ovat elokuvan kovat sankarittaret,

joiden tielle ei parane tulla seisomaan. Herkullista

itseironiaa puuhkuvat näyttelijättäret revittelevät

keskellä sekasortoa pikimustan huumorin ryydittämissä

rooleissaan. Josh Brolin yrmyilee nautittavasti

pahiksen roolissaan, jakaen kipua lääkkeenä

paikallisessa sairaalassa.

Elokuva ei kertaakaan ota itseään vakavasti, eikä sen

pitäisikään. Täysin epäkorrektin tykityksen keskellä

ei ole tilaa sensuurille tai anteeksipyytelylle.

Rodriguez menee niin pitkälle hyvän maun tuolle

puolen, että kaikki raja-aidat suorastaan jyrätään

höyryjunan lailla. Koko keston ajan on sellainen olo,

kuin olisi päätynyt samaan hissiin koko

Freaks-elokuvan sirkuksen kanssa, samalla kun Bad

Tasten Derek säestää menoa Meet the Feeblesin ja

Braindeadin kundien kanssa. Rodriguez sotkee yhteen

oman hetkessä tunnistettavan visuaalisen tyylinsä

vanhaan Grindhouse menoon, jossa kuvakulmat ovat

toinen toistaan erikoisempia, leikkaukset ja

jatkuvuusvirheet miten sattuu, eikä yhteenkään kelaan

voi luottaa. Kesken elokuvaa huomaa suorastaan

nauravansa ääneen kun, keskellä raivoisinta

yhteenottoa, kela [osa tekstiä puuttuu].

Kun Grindhouse elokuvat jaettiin euroopassa kahteen

osaan moni, itseni mukaanlukien, ehti ihmetellä miten

elokuvat tulevat pärjäämään omillaan? Alunperin

pelkäsin, että Rodriguezin teos tulisi jäämään

Tarantinon alle, kun elokuvat joutuisvat erikseen

houkuttelemaan yleisöä. Planet Terrorin katsomisen

jälkeen tiesin asian olevan toisin. Rodriguezin teos

ei tarvitse Tarantinoa tasapainoksi. Omilla

jaloillaan (tai konekiväärijalalla) seisova Planet

Terror on valovuosia edellä samaa etunimeä jakavaa

veljeänsä. Se on hulppea, häpeilemättömän

viihdyttävä, seksikäs ja vauhdikas kokonaisuus

jollaista ei ole vuosiin nähty. Se onnistuu siinä

harvinaisessa tempussa, että kun elokuva on ohitse ja

valot taas päällä, sitä huomaa toivovansa, että

elokuva alkaisi heti uusiksi alusta.

Yhteenveto
Kesän kohokohta on yksi vuoden nautittavimpia

kokemuksia elokuvateatterissa. Rodriguezin pieni

helmi ansaitsee kulttistatuksen, jota toivottavasti

vuosien päästä katsotaan uuden sukupolven drivethru

ja grindhouse teattereissa.