Vuosittain järjestettävä Oscar-gaala on nykyään suhteettoman dominoivan otteen Yhdysvaltain elokuvateollisuudesta saanut aikansaelänyt ja sisäänpäinlämpiävä höpöhöpögaala, jonka palkintojen arvokkuutta vähentävät ainakin jatkuvat puheet lahjonnasta ja sisäpiirin sopimuksista sekä raskas painotus suuren yleisön aivottomiin popkornielokuviin. Palkittavista äänestävä akatemia suosii etenkin melodramaattisia ja mahtipontisia suurmieselokuvia, musikaaleja ja imeliä rags-to-riches -moraliteettidraamoja. Ilman palkintoa jääneiden mestariohjaajien, näyttelijöiden ja elokuvien lista on pitkä kuin nälkävuosi, kun taas sellaiset elokuvataiteen uudistajat kuin Ron Howard, Renee Zellweger ja Mel Gibson ovat pystinsä saaneet.
Gaalaan kuuluu olennaisena osana punaiselle matolle sijoittuva preshow, tuntikausia kestävä add-poukkoilu, jossa ohjelman ohjaaja yrittää mahduttaa minuutin välein lähetyksen keskeyttävien mainoskatkojen väliin mahdollisimman monta nuolevaa otosta iltapuvuista, puoli tusinaa syväluotaavaa yhden kysymyksen ”Are you excited?” -haastattelua sekä edellämainittujen pukujen ja kampausten analysointia. Esiohjelma kertookin paljon koko tilaisuuden syvällisyydestä.
Tänä vuonna gaalan teemoja olivat yllätyksettömyys ja anteeksipyytelevien säälioscarien jakelu vasemmalle ja oikealle. Pääkategorioiden palkinnot menivät lähes poikkeuksetta ennakkosuosikeille, eivät niinkään parhaille ehdokkaille. Akatemia myönsi säveltäjä Ennio Morriconelle kunniapalkinnon kun ei ollut kyennyt miestä varsinaisella palkinnolla vuosikymmenten saatossa palkitsemaan. Morricone totesi pari viikkoa ennen gaalaa olevansa pettynyt päätöksestä, sillä hän olisi mieluummin liittynyt siihen suurten taiteilijoiden joukkoon jotka akatemia on historiansa aika sivuuttanut. Palkinnon saadessaan suurmies oli kuitenkin selvästi liikuttunut ja otettu, joten suotakoon akatemialle tunnustus onnistuneesta anteeksipyynnöstä.
Paras miespääosa: Forest Whitaker – The Last King of Scotland
Muut ehdokkaat:
Leonardo DiCaprio – Blood Diamond
Ryan Gosling – Half Nelson
Will Smith – The Pursuit of Happyness
Peter O’Toole – Venus
Whitakerin voitto ei tule kenellekään yllätyksenä, sillä joka suuntaan repeävää ja riehuvaa Idi Aminia näyttelevän miehen suoritusta on povailtu voittajaksi jokaisessa mediassa jo kauan ennen elokuvan ilmestymistä kankaille. Whitakeria selvästi paremmat roolit tekevät kuitenkin kahdeksatta kertaa ehdolla ollut Peter O’Toole sekä nuori Ryan Gosling. Legendaarisen O’Toolen rooli on henkilökohtainen, hienovarainen ja hauraan kaunis, todennäköisesti vanhan näyttelijän viimeinen suuri työ. Gosling on pienen indie-elokuvansa väkivahva keskiö, epäröivän itsevarma ja kivualias katsottava, jolle palkinnon olisi pitänyt mennä. Whitaker on kuitenkin riittävän hyvä valinta, vaihtoehtona kun on myös vuosikymmenen vastenmielisimpiin elokuviin lukeutuvan Pursuit of Happynessin täysin lahjaton ja ärsyttävä päätähti Will Smith.
Naispääosa : Helen Mirren – The Queen
Muut ehdokkaat:
Meryl Streep – The Devil Wears Prada
Kate Winslet – Little Children
Judi Dench – Notes on a Scandal
Penélope Cruz – Volver
Illan ainoan todella kovatasoisen sarjan tulos oli kuulutettu kirkossa vähintäänkin yhtä aikaisin kuin miespääosan vastaava, vaikka koko ehdokasjoukko täynnä säkenöivää lahjakkuutta onkin. Mirrenin näkemys kuningattaresta on niin elegantti ja karismaattinen, että kun näyttelijätär vihdoin päästää roolinsa stooalaiseen ulkokuoreen pienen halkeaman ja sitä kautta katsauksen hahmon inhimillisyyteen, on viimeinenkin äänestäjä vakuutettu. Ilahduttavalla tylyydellä trollaava Streep ja aina vakuuttava Winslet ovat vääränlaisissa elokuvissa voittaakseen näissä karkeloissa, kuten myös kylmistä ja vihaisista tädeistä itselleen vankilan tehnyt Dench sekä Almodovarin ohjauksessa oikeuksiinsa pääsevä Cruz. Viisi kovaa suoritusta ja palkinto oikeaan osoitteeseen.
Miessivuosa: Alan Arkin – Little Miss Sunshine
Muut ehdokkaat:
Djimon Hounsou – Blood Diamond
Mark Wahlberg – The Departed
Eddie Murphy – Dreamgirls
Jackie Earle Haley – Little Children
Pienimuotoista skandaalinpoikasen mahdollisuutta tarjoiltiin Smithin lisäksi myös tässä kategoriassa, sillä palkinnon ojentaminen Pluto Nashille tai Marky Markille saisi epäilemättä monissa pöydissä aamukahvit ajautumaan näytölle epäuskoisen pyrskähdyksen muodossa. Varsin heikkotasoisen viisikon paras esitys löytyy Haleyltä, jonka elokuva on valitettavasti liian pieni ja rooli liian vähäeleinen saadakseen akatemialta ansaitsemansa tunnustuksen. Arkinin ah niin erilainen ja uskalias kiroilu sen sijaan sai akatemian polvilleen, vaikkei miehen näyttelijätyöstä löydy oikein mitään erityisen positiivista huomautettavaa.
Naissivuosa: Jennifer Vitun Hudson
Muut ehdokkaat:
Adriana Barraza – Babel
Rinko Kikuchi – Babel
Abigail Breslin – Little Miss Sunshine
Cate Blanchett – Notes on a Scandal
Ennakkoon täysin varma, mutta silti typerryttävän väärä päätös. American Idolista julkisuuteen ponnistanut Hudson on viisikon heikoin, mutta suositussa musikaalissa suurieleisen roolin tekeminen riittää Oscariin, aivan kuten pari vuotta aikaisemmin eräälle toiselle keskinkertaiselle näyttelijättärelle toisessa typerässä mutta suositussa musikaalissa. Blanchett, Barraza ja Breslin onnistuvat kaikki elokuvissaan kunnioitettavan hyvin, mutta varsinainen täysosuma on ilman muuta Babelin kuuroa teiniä tulkitseva Kikuchi. 26-vuotias Kikuchi onnistuu erinomaisesti vangitsemaan sekä teini-ikäisen tytön toiveikkaan optimismin että musertavan epävarmuuden ja masennuksen. Haavoittuva ja vilpitön rooli on valovuosia pitkin poikin mekastavaa Hudsonia kypsempi.
Ohjaaja: Martin Scorsese – The Departed
Muut ehdokkaat:
Alejandro González Iñárritu – Babel
Clint Eastwood – Letters from Iwo Jima
Stephen Frears – The Queen
Paul Greengrass – United 93
Paras elokuva: The Departed
Muut ehdokkaat:
Letters from Iwo Jima
Babel
Little Miss Sunshine
The Queen
On surullista, että Taxi Driverin ja Raging Bullin ohjannut mies palkitaan sinällään ihan mukiinmenevästä genreteoksesta, joka on kuitenkin miehen varsinaisen luomiskauden tuotantoon verrattuna korkeintaan keskinkertainen. Seitsemän kertaa ehdolla ollut Scorsese ansaitsee ilman muuta Oscarin, mutta ei tästä elokuvasta, sillä vastassa olleista ainakin Alejandro González Iñárritun monitasoinen Babel on elokuvana huimasti Departedia vahvempi ja eheämpi. Nostaisin myös The Queenin Scorsesen ohitse, sillä Stephen Frearsin mainio elokuva ei suinkaan nojaa pelkästään Mirrenin huikeaan suoritukseen, vaan seisoo omilla jaloillaan kokonaisvaltaisena katsauksena tarkastelemansa aiheen sisimpään. Scorsesen elokuva hajoaa pahasti etenkin loppupään äkillisissä välienselvittelyissä eikä yllä lähellekään samanlaiseen dynaamiseen ohjaukseen kuin Paul Greengrassin United 93.
Babel jäi siis ilman ansaitsemiaan palkintoja kun Akatemia osoitti kunniaa yhdelle omistaan. Tapahtuman groteskiutta lisää se, että Departedin lukuisista Oscareista tärkeimmän eli parhaan ohjaajan palkinnon ojensivat Francis Ford Coppola, Steven Spielberg ja George Lucas, kaikki erittäin vaikutusvaltaisia Akatemian jäseniä ja Scorsesen hyviä ystäviä. Ilahduttavaa oli masentavan kliseisen ja särmättömän Dreamgirlsin heikko menestys, etenkin kun umpityperää ja ennalta-arvattavaa elokuvaa veikkaltiin ennen ehdokkuuksien julistamista jopa parhaan elokuvan voittajaksi. Omituisinta gaalassa oli naurettavia mittasuhteita saanut Al Goren palvonta, joka huipentui tietenkin Inconvenient Truthille myönnettyyn parhaan dokumenttielokuvan palkintoon. Sääli, sillä ehdokkaina oli monta hyvää elokuvaa, muun muassa harvinaisen päräyttävä Jesus Camp. Suomalaisille katsojille ihmettelyn aihetta toi myös Nelosen amatöörimainen studiopaneeli, jonka ainoana tolkkuna jäsenenä kunnostautui kriitikko Matti Rämö. Lahjakkaana taideohjaajana tunnettu Pekka Lehtosaari sen sijaan keskittyi latelemaan ylimielisiä kommentteja ja kannattamaan äänekkäästi vuoden huonoimpia elokuvia kun taas ohjelman juontaja Sampo Marjamaa (ai kuka?) vaikutti enemmän abivideota luotsaavalta pajauttajalta. Jatkuvasti teennäisen oloista röhönaurua ja tekohymyä viljellyt mies oli paikoitellen niin pihalla tilaisuuden kulusta, että vieraitakin selvästi hävetti. Tilannetta ei myöskään auttanut melkoinen tietämättömyys elokuvakulttuurista tai jatkuvat miltä-nyt-tuntuu-tason kysymykset. Kisastudio on sinällään kelpo idea, sillä alkuperäislähetyksen jatkuvat mainostauot käyvät nopeasti puuduttaviksi. Kanavalta voisi kuitenkin toivoa ohjelmaan sen verran panostusta ettei sen katsominen aiheuta jatkuvasti myötähäpeää, vaikka lähetys sijoittuisikin keskelle yötä.