Syriana

What are they thinking? They’re thinking that it’s running out. It’s running out… and ninety percent of what’s left is in the Middle East. This is a fight to the death.

Erittäin menestyksekkään Trafficin käsikirjoittaja, Stephen Gaghan, tarttuu jälleen kerran varsinkin Yhdysvaltoja ravistelevaan ongelmaan, joka kulkee mustan kullan nimellä. Perusajatuksena öljy-yhtiöiden vallankäyttöön ja niihin liittyviin ongelmiin pureutuva teos on kuitenkin auttamatta liian hajanainen kokonaisuus, jotta siitä saisi kunnolla kiinni. Syriana toimiikin aiheenherättäjänä loistavasti, mutta varsinaisena elokuvana see jää varmasti monien pettymykseksi varsin keskinkertaiseksi elokuvaksi, jolla ei loppujen lopuksi ole kovinkaan montaa katsojaa puhuttavaa sanaa sanottavanaan.

Jo Trafficista tuttu poukkoileva tarinankerronta ei tällä kertaa kertakaikkiaan toimi: roolihahmoista raapaistaan vain pintaa ja öljyyn liittyviä ongelmiakin käsitellään melko harvan haravan kanssa. Esimerkiksi Mannin Insiderille Syriana häviää jo niin monessa suhteessa, ettei näitä kahta poliittisesti latautunutta thrilleriä voi edes kovin helposti verrata toisiinsa. Gaghan syytääkin 126 minuuttiin yksinkertaisesti liian paljon asiaa: on vakoojaa, on öljy-yhtiöiden miestä, on saudi-arabialaista prinssiä, fanatismiin hukkuvaa työmiestä ja muita sivujuonteita, joita seuraamalla olisi saanut helposti kokonaisen televisiosarjan.

Yritystä silti ei Gaghanilta puutu, oikeastaan päinvastoin: melankolisella ja kyynisellä otteella herkutteleva ohjaaja onkin saanut ohjattavakseen varsin karismaattisia ja lahjakkaita näyttelijöitä. Vaikkei kenties George Clooneyn sivuosa ole ihan Golden Globen ja Oscarin arvoinen, niin mies on silti omiaan kentällä viihtyvänä ja kylmänä vakoojana. Clooneyn muuntautumiskyky siivittääkin miehen hienoon lentoon, mutta Gaghan ei anna miehelle tarpeeksi tilaa toteuttaa itseään. Sama pätee hienoihin suorituksiin venyneeseen Matt Damoniin, joka on Bournejen ansiosta saanut itseluottamusta vaativimpiin rooleihin. Roolissaan saudi-prinssin neuvonantajaksi päätynyt näyttelijä on kuitenkin valitettavan harmaa ja näkymätön, ihan kuin elokuvan koko ote. Myös muut roolit jäävät sivukäänteiksi: Jeffrey Wrightin koti-ongelmat ja työskentely ei jaksa katsojaa kauaa kiinnostaa ja veteraaninäyttelijä Christopher Plummerin hymy näyttää niin kovin väkinäiseltä. Ainostaan Chris Cooperin pikkurooli tuntuu sen harmauden keskellä inhimilliseltä suoritukselta, vaikka perussynopsikseltaan mies on yksi elokuvan pahoista pojista.

Kaikkein kiinnostavinta Syrianassa on sen yhteiskuntaluokkiin pureutuva tarkastelu. Syriana yrittääkin jossain mielessä muistuttaa Michael Mooren yhteiskuntakritiikin, 60 minutes -journalismin ja keksityn draaman symbioosia, josta pitäisi kehkeytyä jotain mieltä mullistavaa. Kiehtovaa on myös se, ettei Gaghan näe syyllisiä ainoastaan Jenkkien joukoissa, vaan syyttää fanatismista myös arabien kaukonäköisyyden puutetta. Tuloksena onkin kurjuuden ja rikkauden leveä kuilu, jota rakentamaan tarvittaisiin viisaita ja kärsivällisiä ihmisiä. Hyvät teot ja ajatukset kaatuvat Gaghanin tarinatuokiossa kuin korttitalot ja jäljelle jää vain arjen lohduttomuus, jota Gaghan ei joko halua tai ei osaa raapaista syvemmältä. Arpikudosta kyllä pusketaan pinnalle, mutta Gaghan korjaa päähenkilöidensä arki- ja perheongelmat kyynisesti tavalla tai toisella väkivallan kautta, jolle ei näy mitään loppua. Silti elokuva ei tunnu miltään elokuvana, aiheen herättäjänä kyllä.