Little Miss Sunshine

Sundancessa voittanut kriitikoiden tämänvuotinen lellikki, Little Miss Sunshine, on ehditty jo julistaa kotimaassaan moderniksi klassikoksi joillakin tahoilla. Tämä on täysin totta. Mutta vain jos on nähnyt tasan kaksi elokuvaa elämässään, ja vain jos toinen niistä on Freddy Got Fingered.

Little Miss Sunshine on juuri niin laskelmoitu tekele kuin kehtaakin odottaa. Kaikki on niin nurinkurista ja hassunhauskaa että puistattaa. Hahmoista jokainen on vähintäänkin eksentrinen tai muuten vain ongelmatapaus. Katsokaa! Isoisä vetää kokaiinia ja haistattelee pitkät kaikelle, kuinka huiman omaperäistä! Jälleen ollaan lähiöissä ja taas kaikilla on niin paha olla kun mikään ei mene kuin toivoisi. Perheen nuorin haikailee missiksi tulemisesta, eikä kellään ole sydäntä kertoa että haaveksi sekin jää. Vanhin tenavista lukee Nietzheä eikä enää puhu. Perheen luokse muuttanut eno on masentunut neropatti, sekä tietysti ahdistunut homoseksuaali. Perheen isä on ärsyttävä egoisti, jonka self-help kirja ei myy. Vaari kiroilee ja käyttää aineita ja äidillä on asiat muuten vaan huonosti. Pelkästään lähtökohtana koko perheen katseleminen rasittaa niin paljon että toivoisi koko konkkaronkan ajavan jyrkänteeltä alas ensimmäisen vartin sisään.

Oikeasti lahjakkaan näyttelijäkaartin läsnäoloa ei selitä mikään. Kaikki yrittävät parhaansa pelastaa jonninjoutavaa käsikirjoitusta, mutta turhaan. Elokuvan ohjaajat yrittävät niin tuskallisen ilmiselvästi käyttää samaa kaavaa, joka poiki aikoinaan American Beautylle palkintoja, että kokonaisuutta ei voi ottaa vakavasti. Satiiriin pyritään, mutta joku on selvästi unohtanut kertoa tekijöille miten sellaista tehdään. Edes jo valmiiksi hulvattomista pikkulasten missikisoista ei saada irti yhtä Freaks-elokuvan viittausta enempää. Kun lopussa vielä hahmot tokaisevat elokuvan opetuksen sen suuremmitta ongelmitta kaikkien pällisteltäväksi, alkaa jo tehdä mieli hypätä itse kalliolta alas, ennemmin kuin jatkaa katsomista.

Little Miss Sunshinesta on oikeasti vaikeaa sanoa mitään hyvää. Vaikka elokuva kestää vain hieman yli puolitoista tuntia, tuntuu jokainen minuutti yhtä pitkältä kuin nälkävuosi. Sunshine on niin ilmiselvän huomionhakuinen ja laskelmoitu teos, että se keskittyy liikaa valmistelemaan tietä oscar-gaalaa varten ja unohtaa olla hyvä elokuva. Mitään varsinaisesti originaalia ei nähdä, kaikki samat aiheet on koluttu jo huomattavasti paremmin viime vuosien aikana. Selvä omaperäisyyden puute on sitten yritetty piilottaa mukahauskojen absurdien tilanteiden alle. Jos etsii oikeasti koskettavaa, hauskaa ja nokkelaa elokuvaa perheen sisäistä ongelmista tai itsensä löytämisestä, kannatttaa katsoa American Beauty uudelleen.

Yhteenveto
Ärsyttävä ja turhauttava ’komedia’. Little Miss Sunshine epäonnistuu kaikissa yrityksissään olla jotain suurempaa kuin mihin se oikeasti kykenee, jonka seurauksena katsojan osa on kärsiä sen ylipitkän keston ajan.