Trainspotting

”Valitse elämä, valitse työ, valitse vakuutus, valitse vaatteet ja valitse elämä… Mutta miksi ihmeessä kukaan haluaisi tehdä näin?!?”

Aikanaan Komissario Morsen episodien ohjaamisesta uraansa aloitellut Danny Boyle teki läpimurto-ohjauksensa vasta vuonna 1994 ilmestyneessä Swallow Gravessa. Sen menestymisen pääpiirteisinä syinä pidettiin ohjaaja Danny Boylen, käsikirjoittaja John Hodgesin ja näyttelijä Ewan McGregorin panostusta elokuvaan. Boyle ilmeisesti päätti yrittää uudestaan tämän huomattuaan. Tällä kertaa tosin tarinaa lähdettiin värkkäämään Irwine Welshin legendaarisen kohukirjan pohjalta ja elokuvasta tuli kuin tulikin napakymppi!

Vaikka Trainspottingin aihe kuulostaakin hyvin vakavalta, se ei sitä täysin ole, vaan filmiin on sotkettu huomattava määrä synkeämpää ja jopa täysin sysimustaakin huumoria. Tuon huumorikerroksen alta kuitenkin paljastuu kyseisen elämänmuodon synkeämmätkin puolet ja elämä ei välttämättä aina hymyilekään. Ja kun elämä ei aina välttämättä hymyile, tarvitaan ”hit”. Kuten elokuvan päähahmona toimiva Rentonkin (Ewan McGregor) sitä ilmaisee: ”Valitse elämä, valitse työ, valitse vakuutus, valitse vaatteet ja valitse elämä… Mutta miksi ihmeessä kukaan haluaisi tehdä näin?!?”. Rents on kuitenkin vihdoin päättänyt vaihtaa elämäntyyliään huomattuaan vaatteiden, musiikin ja jopa huumeiden muuttuvan ajan soitossa Iggy Popin kumppaneineen vain vanhetessa. Huumeista irtautumisesta ei kuitenkaan tule olemaan kovinkaan helppoa maailman kaatuessa täydellä painollaan päälle… Vai löytyisikö jostain sittenkin helppoa tietä ulos tuosta hirveästä riippuvuuden aiheuttajasta?

Ewan McGregor tekee tässä elokuvassa varsinaisen läpimurtoroolinsa Rentonina, nistinä jonka elämän ainut tärkeä asia on päivittäisen huumeannoksen hommaaminen. Renton on kuitenkin päättänyt muuttua. Hän aikoo jättää tuon elämän taakseen… Heti seuraavan annoksen jälkeen. Mielestäni McGregor sopii kuin nakutettuna tällaisiin rooleihin mutta vaikutuksen minuun tekivät ennen kaikkea Rentsin kerrontaosuudet, jotka ovat ehdottomasti nykyelokuvien aatelia. Robert Carlylen roolisuoritus aavistuksen psykoottisena Rentsin kämppiksenä, Begbienä, on vähintäänkin yhtä värikäs ja ainakin sitäkin energisempi. Näyttelijäsuoritukset ovat muutenkin hyviä ja mainioita. Niistä on turha sen enempää mainita.

Trainspottingin musiikki on Danny Boylelle tyypillistä tekno-aikakauden ja 80-luvun hittien uudelleensovitusten tykitystä. Mahtuuhan mukaan kyllä myös klassisempaa musiikkia (Jopa Bizetin Carmenistakin!) mutta pääasiallisesti elokuvan musiikilliset ”kicksit” saadaan paljolti Iggy Popin, Underworldin ja kumppaneiden ”diggaamista”. Eli soundtrack on täynnä aivan luvattoman hyvää musiikkia elokuviin ylipäätänsäkin.

Trainspotting on aivan yksinkertaisen mahtava elokuva. Toista sen vertaista täysin sieluin huumeissa hörhöilyyn painottavaa leffaa saa hakea. Vielä kuultuani muilta Trainspottingin kirjana lukeneilta kyseenomaisen elokuvan olevan kirjana legendaarinen, olen myös itse kirjaa alkanut lukemaan. Kirjoitushetkelläni olen ehtinyt vasta n. 100 sivua siitä lukemaan mutta voin sanoa jo, että sen tapahtumat eivät pompi yhtälailla, kuin itse elokuvan. Myös monet tarinaa ja sivuhahmojen elämää syventävät tapahtumat ovat tuntuneet päässeen lipsahtamaan itse elokuvasta pois. Tämä ehkä aavistuksen rokottaa kokonaisuutta, mutten olisi siihen kyllä tullut reagoineeksi, ellen itse kirjaa olisi sitten alkanut lukemaan. Kokonaisuutena voin kuitenkin sanoa elokuvan olevan loistava mutta kirjan vaikuttavan jälleen kerran, kuten useimmissa tapauksissakin, olevan se kaikkein paras huume.