Kolme torvea soittavaa klovnia astelee vaappuvin askelin hiljaisen ihmisjoukon eteen. Masennuksen ja pettymyksen täyttämät ihmiset eivät aluksi ole huomaavinaankaan iloisia musikantteja, mutta jo pian rytmi vie mukanaan. Suureen piiriin asettuen kaikki alkavat seuraamaan klovneja vapautuneesti tanssien.
Edellinen on kuvaus italialaisen elokuvaohjaaja Federico Fellinin 1963 valmistuneen päätyön ”8½”:n unohtumattomasta loppukohtauksesta. Siinä ilon ja toivon lähettiläinä esiintyvät klovnit puhdistavat apatian ja synkkyyden mielialan naurun ja tanssin avulla. ”8½”:n karnevalistinen, liki unenomainen loppukohtaus onkin yksi elokuvahistorian parhaimpia osoituksia elokuvan lumosta. Eri tunnetilat ja ihmiselämän tarkkailu ovat osa unohtumatonta elokuvakokemusta.
Elokuva on suhteellisen nuoresta iästään huolimatta noussut väkevästi mukaan eri taidelajien kamppailuun suosiosta ja vaikutusvallasta. Jo tällä hetkellä elokuvat saavuttavat musiikin ohella liki koko maailman ja pääsevät näin omalla tavallaan vaikuttavan meihin. Elokuvahistorian professori Peter von Bagh näkee suosion takana muun muassa sen näkökulman, että elokuvat ovat yhdistelmä jokaista taiteenlajia. Aina musiikista kirjallisuuteen ja maalaustaiteeseen elokuva kätkee sisälleen ripauksen kaikkia ilmaisun osa-alueita. Vaan mikä sitten erottaa elokuvat toisistaan?
Kuten Fellinin klovnit osoittavat, tunnetila ja ihmiselämän peilaus ovat elokuva olennaisimpia, mutta samalla myös erottavimpia tekijöitä. Jokainen unohtumaton elokuva tulisikin olla pelkistettävissä tunteeksi tai sarjaksi erilaisia tunnetiloja. Chaplinin monia sukupolvia koskettanut ”Kaupungin valot” käsittelee saavuttamatonta rakkautta, vastavuoroisuutta ja lopulta jälleennäkemistä. Useiden mielestä unohtumaton elokuva ”Casablanca” puolestaan on sarja läheisyydenkaipuuta, pelkoa sotaa kohtaan ja menetystä. Kun elokuva on sen tekijän ja katsojan välinen tunteiden dialogi, voivat katsojan omat kokemukset nostaa tietyn elokuvan unohtumattomaksi.
Unohtumaton elokuva on vain harvoin yleismaailmallisesti ”unohtumaton”. Yleensä tällaiseen asemaan kipuavat sellaiset elokuvat, jotka koskettavat tarpeeksi monia, mutta vieläkin paremmin siihen pystyvät niiden vastakohdat, inhottavilta ja etäisiltä tuntuvat elokuvat. Hyvänä esimerkkinä voidaan pitää vaikkapa Stanley Kubrickin 1971 valmistunutta ”Kellopeliappelsiinia”, joka ankaralla yhteiskuntakritiikillä ja kyynisellä ihmiskäsityksellään herätti pahennusta useissa ihmisissä. Etäisestä ulkokuorestaan huolimatta ”Kellopeliappelsiinikin” kätkee kuitenkin sisälleen vahvoja tunteita ja peilaa ihmiselämää nerokkaalla tavalla. Itse haluankin nähdä kyseisen elokuvan unohtumattomana nimenomaan sen tunnetilojen kuvauksen kuin kylmien moraaliarvojen ansiosta.
Vaikka elokuvan unohtumattomuuden tulisikin lähteä aina henkilökohtaiselta tasolta, on ollut surullista huomata viimeaikaiset, muun muassa sukupolvien ja harrastajien sekä satunnaisten katsojien väliset sanaharkat ”unohtumattomasta elokuvasta”. Luonnollisesti taiteeseen kuuluu olennaisena osana siitä keskustelu, myös kriittisesti, mutta samalla valitettavasti luodaan joitakin ylitsepääsemättömiä ennakkokäsityksiä eri elokuville. Esimerkiksi vanhemman polven kriitikot voivat omassa nykyelokuvien halveksinnassaan polttaa sillat nuorten kiinnostuneisuuteen vanhoista elokuvista ja luoda niistä turhan ”elitistimäisiä” ja ”snobeja”. Vuoropuhelua etenkin elokuvien subjektiivista ansioista tulisikin lisätä liiallisen objektiivisen tutkiskelun sijaan.
Kaikki taidelajit yhdistävä elokuva on sadassa vuodessa temmannut nykyihmisen pohtimaan paitsi itseään myös omaa yhteiskuntaansa. Tunteiden visualisoijana ja ihmiselämän peilaajana elokuva on vanginnut valkokankaalle kuvia, jotka yhä piirtyvät ihmismuistiin kuin heijastus. Yksilöllisesti rakentuen elokuvien unohtumattomuus syntyy katsojassa itsessään. Kuten kolme torvea soittavaa klovnia, elokuvat näkevät ihmistunteet ja reagoivat niihin.
