Marie Antoinette

Jos elokuva olisi karkkia, niin Marie Antoinette olisi hattaran täydellinen vastine. Pinkkissä sokerihumalan ryydittämässä endorfiinihumussa eteenpäin jyskyttä Antoinette on, indie-prinsessa Sofia Coppolan, ehdottomasti glamour-täytteisin elokuva.

16-vuotiaana Ranskan kuningattareksi päätynyt Marie Antoinettea pidetään kotimaassaan hemmoteltuna tuhlarina, joka vailla omatunnon hiventäkään ajoi Ranskan synkkään köyhyyteen ja kansan raivoissaan heittämään hänet ja miehensä, kuningas Louisin, vallasta. Coppolan näkemyksessä Marie on tavallinen 16-vuotias tyttö, joka eristetään tuntemastaan maailmasta ja ajetaan dekadentin yläluokan lumoihin. Ilman ketään ikäistään ystävää, Marien kommunikointi muiden kanssa on vaikeaa, eikä yhteyttä löydy edes hänelle naitetusta miehestä. Samalla tavalla kuin Lost in Translationissa, Coppola tutkii nuorta ahdistusta erilaisessa maailmassa kaukana kotoa. Itsensä löytämistä teini-iän turbulentissa ilmapiirissä ja kasvamista aikuiseksi ikuisten juhlien keskellä.

Näyttelijättärenä epätasainen Kirsten Dunst on Coppolan käsissä erinomaisessa vedossa. Dunst onnistuu rakentamaan teinitytön rooliinsa syvyyttä ja surua kun Marien maailmaa riepotellaan suurten tapahtumien keskellä. Coppolan pinkin unenomainen, melkein mykkäelokuvan lailla kulkeva tarinankerronta, keskittyy täysin Dunstin suoritukseen jota ilman elokuva kaatuisi kasaan kuin korttitalo. Linnanjuhlien keskipisteeksi pakotettu Dunst henkii yhtäaikaisesti pikkutyttömäistä ihastusta kauniisiin koristeisiin ja kenkiin, että alati hänen sisällä kasvavaa ymmärystä tärkeästä asemastaan joka saavuttaa huippunsa elokuvan kolmannessa näytöksessä.

Sivurooleissa esiintyvä Jason Schwartzman jää auttamatta Dunstin roolin varjoon, mutta selviytyy hiljaisen Louisin osasta kunnialla. Steve Coogan tuo mukaan aitoa lempeyttä ja isällistä rakkautta Dunstin Antoinettea kohtaan lähettiläs Mercyn hahmossa. Rip Torn irrottelee Ranskan hallitsijana, Asia Argento on über-bitchinä herkkullinen pahatar.

Marie Antoinette on kuitenkin liian paljon liian vähästä. Elokuvan keskittyessä kuvaamaan Ranskalaisen ylimystön yltäkylläisyyttä ja kaiken liian pitkälle vievää asennetta, se sortuu itsekin liioittelemaan päättymättömillä montaaseilla Mariesta juhlimassa ja nauttimassa vauraan elämän rappiosta. Vaikka Coppolan idea onkin kuvata elokuva puhtaasti Marien näkökulmasta – tästä syystä Ranskan vallankumouskin nähdään oikeasti vasta ihan päätöstä edeltävissä hetkissä – kokonaisuus kärsii hetkittäin puuduttavasta määrästä juhlimista. Mutta silloin kun juhlat pääsevät ensimmäistä kertaa vauhtiin, on kuin saisi jatkuvan tujauksen endorfiineja suoraan suoneen. Julmetun upeat lavastukset ja puvustukset sekoittuvat keskenään värien kyllästämään biletykseen jossa soi klassisen sijasta Adam and the Antsia. Coppola kommunikoi aikalaista teini-iän tunneskaalaa oman nuoruutensa vaihtoehtoisella musiikilla. Elokuvaa on kuitenkin mahdoton syyttää MTV-maailman tyyllitellyksi musiikkivideoksi.

Kun Antoinetten matka lopulta saavuttaa päätöksensä, tuntuu hieman siltä että Coppolalta olisi jäänyt tarina kesken. Vaikka historia kertookin miten ikuisiin bileisiin kiinni jääneelle prinsessalle kävi, elokuvassa ehdimme kokea vain lyhyen vilauksen sitä ajatusmaailmaa joka lopulta muovasi Antoinettesta oikean naisen pienen tytön sijaan. Elokuvassa, kuten Marien elämässäkin, juhlat tulivat ensin, todellinen maailma vasta jälkijunassa.

Yhteenveto
Visuaalisesti hurmaava, elävä maalaus, nuoresta ja eksyneestä tytöstä dekadenssin keskellä. Coppolan elokuva hetkittäin eksyy omaan loistoonsa, mutta onnistuu silti kommunikoimaan katsojan kanssa miltä tuntuu olla nuori ja yksin, vaikka olisikin täpötäyden huoneen keskellä.