Koti-ikävä

Joskus suomalaisen elokuvatarjonnan seasta löytyy jotain katsomisen arvoista. Ei, en nyt tarkoita Matila-Röhr Productionsin tai Solar Filmsin uutukaisuuksia, vaan niitä joita löytyy Kotikatsomosta. Koti-ikävä on sellainen.

17-vuotias Sami tuodaan psykiatriseen sairaalaan täysin sulkeutuneessa mielentilassa. Hän ei puhu kenellekään mitään, eikä kukaan tunnu saavan häneen minkäänlaista kontaktia. Mikä voi olla niin järkyttävää, että nuori ihminen joutuu tuollaiseen tilaan? Mitä Samille on tapahtunut? Takaumien avulla avataan tapahtumien vyyhtiä, joka pikkuhiljaa purkautuu ja paljastaa Samin hiljaisen salaisuuden.

Näyttelemisen laatu vaihtelee yhdentekevästä loistavaan. Ehdotonta huippua ovat Julius Lavosen ja Tarja Heinulan roolit Samina, ja tämän maanis-depressiivinenä äitinä, ilman heitä tarina lössähtäisi ennenkuin se pääsisi alkuunkaan. Sairaalan muut nuoret saavat tyytyä statistin rooliin, he ovat vain tarinan täytteenä sairaalan kulisseissa, ainoastaan Rude (Hannu Hurme) erottuu kunnolla joukosta, mutta hänkin jää lopulta laitostuneen hullun roolissa ikävän etäiseksi. Myös Samin omahoitajaa esittävä, useista pikkurooleista ja sarjoista tuttu Janne Virtanen hoitaa homman kotiin perusrutiinilla.

Pienellä budjetilla toteutettu Koti-ikävä olisi yhtä hyvin voinut olla jonain arki-iltana esitettävä Ylen tv-elokuva, mutta jostain syystä se päätyi teatterilevitykseen. Käsivarakameralla kuvattu ja keltaisenruskeansävyinen elokuva erottuu ainakin ulkomuotonsa ansiosta. Elokuvasta tulee kuitenkin heti mieleen Jarmo Lampelan onnistunut Sairaan kaunis maailma, ehkä juuri sen suosion ansiosta oltiin uskaltauduttu tavoittelemaan suurempaa yleisöä.

Entä mitä muuta tarjottavaa Koti-ikävällä on elokuvayleisölle? Kaikki tyypillisen nuorisoelokuvan ainekset ovat mukana, eikä Koti-ikävä tunnu erottuvan muista mitenkään. Ahdistuneet nuoret koittavat löytää paikkansa yhteiskunnassa, populäärimusiikki soi, ja vittua viljellään lauseiden välissä. Tarinan edetessä esiin nousee uusia uusia kysymyksiä, ja pieniä vihjeitä siitä, että Koti-ikävä on jotain muutakin kuin pelkkä välipala Pahan maan ja Sairaan kauniin maailman rinnalla. Lopun tapahtumat saavat katsojan miettimään: voiko omista ongelmista syyttää muita ihmisiä? Voimmeko vaikuttaa mitenkään oman elämämme kulkuun.
Kaikki kiteytyy Samin äidin havahduttavassa lauseessa: “Pitäiskö isäs susta huolta jos mä hyppäisin parvekkeelta alas?”