Verenjano

Aivan kuin Tony Scottille olisi syntynyt ohjaamisen kipinä veljensä Ridley Scottin ohjaaman loistavan Blade Runnerin jälkimainingeissa. Syntyi hyvin paljon tunnelmaltaan Blade Runneria muistuttava, mutta kuitenkin täysin erilainen elokuva, Verenjano (The Hunger), jota voi pitää nykypäivän vampyyrielokuviin verrattaessa hyvinkin erilaisena. Silkkaa tunnetta, rakkautta, verellä herkuttelua ja erotiikkaakin tihkuva Verenjano onkin utuinen matka kohti kipeää seuran kaipuuta ja verenjanoa ilman teräviä kulmahampaita. Se ei onneksi tarkoita vampyrismin katoamista -oikeastaan päinvastoin- sillä vampyrismiin helposti rinnastettava viettelys ja salaperäisyys pääsevät jalustalle tässä hyvin verkkaisesti etenevässä elokuvassa.

Verenjano on oikeasti hämmentävä elokuva. Scottin osalta Verenjano on niin epätyypillinen myöhempiin teoksiin (kuten Top Gun, True Romance, epileptinen Domino jne jne) verrattuna, että vähemmästäkin hämmästyy. Tämänkaltaista, rauhallisesti ja vaivihkaa tarinaa rakentavaa, Scottia ei liene koskaan aiemmin (tai edes myöhemmin) nähty, vaan mies on keskittynyt Verenjanon jälkeen lähinnä lyijyrikkaisiin paukutteluihin, joissa ei ole ollut päätä, eikä häntää. Muutenkin Scott piiskaa Catherine Deneuven, Susan Sarandonin ja paremmin muusikkona tunnetun David Bowien sellaiseen katseiden kiirastuleen, ettei paremmasta väliä. Ikuisen elämän tavoittelu tuntuu tekevän ainakin Sarandonin näyttelemän Sarah Robertsin elämästä muutakin kuin kunnian tavoittelua ja suorittamista.

Scottin elokuva on rauhallinen ja mukiinmenevä kaihoilu, jota siivittävät osuvat näyttelijänsuoritukset. Pääroolissa, keski-ikäistä vamppi-vampyyria, näyttelevä Catherine Deneuve on hahmoineen salaperäisyyden lihallistuma. Kiihkeästi uutta kumppania etsivä, mutta silti säälimätön tappaja on Deneuven käsissä elegantti sekä elokuvan tunnelmalle osuva hahmo. Elokuvan alussa Deneuven aisaparina tyhjyyteen tuijottaa myös mainio David Bowie, jonka hahmo yrittää pitää epätoivoisesti kiinni ohuesta elämänlangastaan. Kun vielä mukaan sotketaan Sarandonin näyttelemä Sarah, on monimutkainen, mutta vääjäämättömästi selkeätä loppuaan kohti etenevä kudelma valmis.

Voidaan helposti sanoa, että aikojen saatossa Tony Scott on muuttunut paljon ainakin ohjaajana: hämyisesti ja verkalleen etenevästä Verenjanosta Scott on päätynyt musiikkivideomaisiin leikkauksiin, sähläykseen sekä toimintaan. Muutos on käsinkosketeltava ja sinänsä harmillinen, sillä Verenjano on omalla tuulen ujeltamalla tavallaan onnistunut elokuva. Sen tunnelma on ahdistavan rauhallinen ja petollisen odottava, joka saa katsojankin nousemaan sohvan pohjalta loppuratkaisua odottamaan.