9. komppania

Neuvostoliitossa oli kaikki suurta ja mahtavaa. Kylmän sodan aikana maa kilpaili Yhdysvaltojen kanssa sotavarustelun lisäksi mm. avaruudessa ja urheilun saralla. NL oli myös yksi suurimmista elokuvamaista, ja propagandaelokuvien lisäksi maasta nousi monia elokuvahistorian klassisimpia teoksia. Kaikki suuret teot jäivät kuitenkin historiaan valtion muuttuessa Venäjäksi. Nykyään sanat “venäläinen”, ja “elokuva” eivät herätä juuri mitään mielikuvia, lähinnä mieleen tulevat yhdentekevä Night Watch, sekä Lukas Moodyssonin Lilja 4-Ever.

9. komppania nostaa venäläisen elokuvan suosta, ja haastaa pitkästä aikaa Yhdysvallat “kilpavarusteluun”, sillä se on hyvinkin pitkälti venäläisten vastine jenkkien Vietnam-elokuville: yksi vahva esikuva on varmasti ollut Kubrickin Full Metal Jacket.
Elokuva on jaettu amerikkalaisista sotaelokuvista tuttuun kahteen osaan: koulutuksen aikana syvennetään henkilöhahmoja ja näiden välisiä suhteita, sotatilanteessa etualalle nousee sodankäynnin draama.
Monessa eri yhteydessä hyväksikoettu rakenne saatta olla silti vaarallinen. Tarpeeksi usein koulutusjakson aikana rakennetut asiat unohdetaan liian helposti, kun päästään tositoimiin ja keskitytään pääasiassa sodan kuvaamiseen räjähdyksineen ja luotisateineen. 9. komppania ei onneksi sorru tähän, vaikka pienoinen vaara tässäkin elokuvassa piilee.

On vuosi 1988, ja Neuvostoliitto käy tuloksetonta sotaa afganistanilaista sissijoukkoa vastaan jo kymmenettä vuotta. Joukko nuoria miehiä värväytyy vapaaehtoisina Puna-armeijaan kohta jo edesmenneen isänmaansa puolesta. Vastaan tulee katkeroitunut kouluttaja joka on menettänyt komppaniansa Afganistanissa, eikä sen jälkeen ole ollut täysissä ruumiin ja sielun voimissaan. Armeijan karut tavat tulevat pian miehille tutuksi ja lähestyvä sotatantere alkaa kummitelemaan mielessä.

Kuulostaako tutulta? Sitä se suurimmalta osin on, mutta onneksi se myös eroaa esikuvistaan.
Kaikki on jo nähty jenkkileffoissa, mutta uusi näkökulma tuo virkistävän tuulahduksen muuten jo niin tuttuun tarinaan. Elokuvassa ei sorruta yltiöisänmaalliseen paatokseen, ja Vietnamin sademetsätkin ovat vaihtuneet karun kauniiseen Afganistaniin. Elokuvan jälkimmäinenkin puolisko onnistutaan viemään kunnialla loppuun, vaikkakin viimeiset kaksikymmentä minuuttia alkavat tuntumaan liiankin kuluneilta.

Näyttelijät osaavat asiansa, mutta mitään suurempaa elämystä ei heistä saa irti. Ehkä siksi henkilöhahmojen välinen yhteys jää hieman taka-alalle elokuvan vieriessä kohti sotatantereen tapahtumia. Tositilanteen brutaalius tarvitsee luonnollisesti kevennystä, ja kauniit maisemat, sekä onnistuneen hillitty musiikin käyttö antavat sopivasti vastapainoa sodan kauhuille.

Toivottavasti venäläinen elokuva nousee suostaan tämän elokuvan innoittamana, sillä elokuvateollisuus todellakin tarvitsee tämänlaisia elokuvia: varteenotettavia ison budjetin teoksia, jotka pystyvät vastaamaan Hollywoodin haasteisiin tuomalla uutta näkökulmaa ja ehkä jopa muutoksen tuulia.