Pahuuden kartano

No huh-huh: lähinnä tv-sarjojen ohjaajana työskennelleen William Malonen elokuva, Pahuuden kartano (House on Haunted Hill), on suurin piirtein katsojaa tyydyttävää ja viihdyttävää kauhua, jossa tällä kertaa ainutkertaisesti tappajan roolissa toimii ilkeä, jykevä ja pelottava talo. Oikeasti tämä jenkkikauhun ilmentymä ja vaisu splatter olisi tylsä elokuva, mutta pääroolissa oleva Geoffrey Rush vetää niin pirteän roolin petollisen kauniin Famke Janssenin kanssa, että itse tarina kuin myös muut näyttelijät jäävät siinä vauhdissa kirkkaasti kakkoseksi.

Niin kuin ironisesti yritin jo todeta, ettei paholaistalo ole käsitteenä mitään uutta: ihmisiä on kävellyt veriseen “lihamyllyyn” tuon tuostakin, eikä Pahuuden kartano ole asiassa mitenkään erikoinen poikkeus. Punainen väri koristaakin somasti kivisen ja likaiselta näyttävän kartanon kellarikerroksia niin tehokkaasti, että muutamat ovat varmastikin valmiit nostamaan peukut pystyyn. Valitettavasti peukkuja ei kannata heti virittää, sillä elokuva on oikeasti suhteellisen mielikuvitukseton, jopa tylsä toisilleen tuntemattomien ihmisten kävellessä taskulamput kädessä milloin missäkin kauheassa paikassa.

Onneksi sentään Malone on jostain repäissyt yhteen päärooliin Geoffrey Rushin, jonka pirullisesta karismasta voi nauttia täysin hengenvedoin. Kun samaan syssyyn lisätään Janssenin todella jäätävä ja kettumainen kieroilijan rooli sekä muutenkin uskomaton Rushin ja Janssenin keskinäinen kemia, niin hymy elokuvan jälkeen alkaa olla jo suhteellisen herkässä. Valitettavasti siihen se sitten jääkin: Malone ei tarjoa katsojalle muuta kuin pienehkön ja härön, joillekin varmaankin epilepsiaa aiheuttavan, kohtauksen, verta, luoteja ja tietenkin tehosteilla ylitse vedetyn hirviön, jonka mustan värittämä “sotku” näyttää oikeasti lähinnä naurettavalta.