Sherlock Holmes: Tapaus silkkisukka

Olin vilpittömän ilahtunut, kun ykköseltä tuli Baskervillen koiran jatkoksi toinenkin Sherlock Holmes -elokuva, joka tällä kertaa kantoi nimeä Sherlock Holmes: Tapaus silkkisukka (Sherlock Holmes and the case of the Silk Stocking). Pääroolin pallikin oli mukavasti vaihtunut ja tosin ihan näppärästi onnistunut Richard Roxburgh oli vaihdettu Rupert Everettiin, jonka pelkkä ulkomuotokin on enemmän perinteisen Sherlock Holmesin suuntaan. Ja mikä parasta: Everett onnistui puhaltamaan tähän tuikituttuun kirjallisuuden hahmoon eloa ja nostetta, joka ainakin miellytti minua.

Tälläkin kertaa Holmes ja hänen ystävänsä tohtori Watson joutuvat äärimmäisen kiperän tapauksen pariin, jossa pimeillä ja erittäin sumuisilla Lontoon kaduilla vaeltava murhaaja vaanii aatelisia teinityttöjä kuristaen heitä hengiltä silkkisukilla. Tunnetta, tunnelmaa ja ahdistavaa salailua sisältävä elokuva tuntuu ja erityisesti kuulostaa kotisohvalta katsottuna hyvältä. Sumuisten katujen miljöö vaikuttaa aidolta ja miesten ja naisten asenteet ovat enemmän kuin kohdallaan niin hyvien tapojen kuin puheidenkin osalta: välillä jopa tuntuu siltä, että katsottavana onkin Ylpeyttä ja Ennakkoluuloa, mutta onneksi kuitenkin asian laita on toisin.

Näyttelijätkin ovat mainioita: Everett loistaa Holmesina tuoden vanhaan hahmoon jotain uutta pitäen samalla kaiken vanhan. Huumeaddiktiotakin kuvataan enemmän kuin normaalisti ja jopa Holmes äityy kertomaan oman järjellisen analyysinsä addiktiosta kovan paikan edessä. Kaiken kaikkiaan Everett piirtää tästä suuresta salapoliisista katsojille luonnekuvan, joka antaa ymmärtää Holmesin olevan ylimielinen, naisia väheksyvä egoisti, jonka terävä äly kaipaa jatkuvia haasteita. Ainoan ystävän virkaakin toimittava, Ian Hartin näyttelemä, Watsonkaan ei pääse Holmesin lähelle, joka Watsonin lähtiessä häämatkalle Ranskaan toteaa lakonisesti yksinäisyydestään, että “jäähän minulle aina neula”. Siihen ei jääkään enää sitten mitään sanottavaa.

Muuten Sherlock Holmes: Tapaus silkkisukka on ainakin allekirjoittaneelle mahtavalta tuntuva elokuva, jonka roolitus on onnistunut suhteellisen hyvin. Everettin hoitaessa päävastuun elokuvan kantavasta voimasta, jää tarinallekin sopivasti tilaa kehittyä jännittäväksi kokonaisuudeksi, jonka loppuratkaisua on itseasiassa kohtuullisen vaikea itse keksiä. Muutenkin kun vielä kaikenlainen keinotekoisuus ja nykyelokuville tyypillinen räiske ja meteli puuttuvat, niin elokuvasta osaa nauttia ihan omanlaisella tavalla, joka tuntuu rauhallisen jännittävältä ja jossa voi rauhassa nautiskella hyvistä rooleista.