Konttorirotat

Konttorirotat otti omana aikanaan askeleen kohti Scott Adamsin tekemää sarjakuvaa, Dilbertiä, joka kuvaa toimistojen mädännäisyyttä ja irrationaalista käytöstä kuutiometsiköissä. Sitä kuvaa myös osan ajasta Konttorirotat, joka antaa muutaman erittäin hyvän naurun varsinkin niille katsojille, jotka kokevat olevansa samankaltaisessa tilanteessa, kuin elokuvan päähenkilöt. Senpä vuoksi Beavis & Buttheadin kuuluisana äänenä olleen Mike Judgen elokuva tuntuu niin läheiseltä, että se oikein lämmittää sydäntä. Myös monet hahmot tuntuvat lähes identtisiltä Adamsin sarjakuvan vastaavaan, joka lämmittää ainakin allekirjoittaneen mieltä.

Judge on onnistunut saamaan elokuvaansa myös hyvän näyttelijäkaartin. Pääroolista vastaa Band of Brothereistakin tuttu Ron Livingstone, joka näyttelee ensin työhönsä turhautuvaa Peteriä, joka hypnoterapeutin kuoleman kautta löytää oman sisäisen äänensä, joka kehottaa Peteriä luopumaan stressaavasta työstä ja tekemään asiat siten, miten mieli haluaa. Seurauksena on aluksi mojovaa ja toimivaa huumoria, joka pikku hiljaa alkaa madaltua jonnekin sumun taakse. Myös muut roolit ovat kohtalaisen hyviä, joskin hieman vaisuhkoja: Frendeistä tuttu Jennifer Aniston ei vain yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa ja Ajay Naidu ja David Herman kulkevat oikeastaan Livingstonen siivellä. Sen sijaan pikku roolin tekevä Diedrich Bader Peterin naapurina on loistava, samoin Stephen Root, joka "Wallymaisesti" on vain kertakaikkisen loistava.

Elokuvan parhaasta roolista vastaa kuitenkin mm. Piru irti (American Gothic) -sarjasta tuttu Gary Cole, joka on Peterin pomona todella hyvä. Harvoin nimittäin näkee noin stereotypistä pomoa näyteltynä noin taitavalla tavalla, joka vain yksinkertaisesti naurattaa: kahvikuppi kädessä kulkevaa Colea ei voi missään vaiheessa ottaa vakavasti varsinkaan silloin, kun hän avaa suunsa. Nasevat tekokohteliaat lauseet ja loput venytetyt, lähes hunajaiset, sanat kuulostavat huvittavilta. Kun mukaan vielä otetaan "en voisi vähempää välittää" ilmeet, niin homma on kuin Napakymppi ilman Kari Salmelaista: hyvä!

Konttorirotissa on oikeasti ainesta hyvään elokuvaan, mutta mitä pidemmälle elokuvassa käydään, niin sen enemmän homma alkaa levitä käsiin. Ideoita ei ole saatu venytettyä koko pitkäksi elokuvaksi asti ja elokuvan loppu hajoaakin turhanpäiväiseksi uunoiluksi, jota ei oikein edes jaksa katsoa kiinnostuneesti. Siitäkin huolimatta elokuvan alku pelastaa niin paljon hyvillä nauruilla, joka huipentuu poikien frustaation purkuun huonosti palvelutta konttorikonetta kohtaan. Sen jälkeen homma on oikeastaan pelkkää alamäkeä, ja television voisi melkein sammuttaa. Silti: ei tätä voi vain olankohautuksella sivuuttaa.