Showtime

Mitch Preston (De Niro) on kovanaamainen poliisi, joka ottaa työnsä liiankin vakavasti. Trey Sellars (Murphy) on rääväsuinen rivipoliisi, joka haluaa näyttelijäksi. He törmäävät toisiinsa erään pieleen menneen pidätyksen yhteydessä ja heitä riepotellaan uutisten loppukevennyksissä. Asiaan tarttuu Chase Renzi (Russo), tv-tuottaja, joka haluaa tehdä kaksikosta tv-sarjan. Kuinka kivikasvo ja rääväsuu tulevat toimeen keskenään?

Näinkin omaperäisistä lähtökohdista käynnistyy Showtime, stereotyyppejä kevyesti kolauttava ja omiin huomioihinsa kaatuva toimintakomedia.

Henkilöhahmot ovat yksiulotteisia karikatyyrejä. Juonta kuljettavat tapahtumat, ei ihmiset. Vaikka Showtime yrittääkin sanella ja kenties parodioida näitä buddy- ja poliisielokuvien kliseita, niin silti se astuu omaan paskaansa, hieman niin kuin Scream-trilogia omaansa.

Terapian tarpeessa ja Perhe on painajainen-elokuvien myötä De Niroa työnnettiin moniin komedioihin; joissakin tämä jörö olemus ja itselleen naureskelu toimi, useammissa ei. Showtime löytyy jälkimmäisestä laarista. Ei sillä, De Niron jäyhä hahmo on varsin rehellinen klisee, joka kaiken lisäksi ajoittain jopa toimii komiikan eduksi. Vaikka tilanne on tuttu, kiemurat läpikauhottuja niin muutama naurunpurskahdus löytyi. Harmittaa vaan nähdä "Bobby D" uudestaan ja uudestaan näissä hukkarooleissa.

Eddie Murphyn tähti on himmentynyt vuosi vuodelta. Vaikka hän onkin varsin luonnollinen valinta rääväsuisen, etnistä vähemmistöä edustavan tohelon rooliin ei nauruja juurikaan löydy. Ärsyttävän molotuksen puolella käydään vain harvoin, fyysinen ja verbaalinen komiikka on Murphylla toki hallussa, se on huomattu ennenkin. Isoin vaihde vaan ei tunnu menevän päälle koskaan.

Hahmoihin ei osaa samaistua, muuten kuin tarkkailijan tasolla; "kuinka monta kliseetä saat mahtumaan puoleentoista tuntiin?" Draaman ja komiikan koukerot on läpeensä tuttuja ja väkinäisiä. Tärkeämpää ovat sketsinomaiset vitsit, äänekkäällä musiikilla varustetut montaasit ja satunnaiset toimintajaksot. Muutama havainnoiva huuli tv-kulttuurista ja Amerikasta yleensäkin on toki paikallaan.
Ohjaaja Tom Dey potki kuolleeseen hevoseen kohtalaisen vauhdin. Shanghai noon osoitti miehen kyvyt tällaisissa kevyissä toimintakomedioissa, joissa ei juurikaan tule päätä vaivattua. (Paitsi silloin jos sattuu seuraamaan elokuvaa muun, kuin viihteen kautta. Silloin päähän sattuu.)

Showtime on peittelemättömästi kertakäyttöviihdettä, yhden illan juttu, joka ei liiemmin saa huomiota. Toki sen kanssa viettää aikaa ja ihan mukavaakin on, mutta jälkeen päin tulee armottoman tyhjä olo. Ihan kuin minua olisi huijattu, käytetty!

Ja yllättäen jopa ennen lopputekstejä näytettävä "blooper reel" on raivostuttavan kuivaa ja mitätöntä mekkalointia. Yleensä edes sieltä irtoaa naurut.