Good Night, and Good Luck.

George Clooneysta on pikkuhiljaa muodostumassa Hollywoodin kummajainen, joka on taitava ja kiinnostava niin näyttelijänä kuin myös ohjaajana, sillä miehen toinen kokopitkä ohjaus, rohkeasti mustavalkoiseksi jätetty Good Night, and Good Luck on melkoisen katseltava elokuva. Itse asiassa pidin jo miehen esikoisohjauksesta, Charlie Kaufmanin käsikirjoittamasta Salaisen agentin tunnustuksista, mutta viimeistään tämä elokuva tuo hyvin esille Clooneyn pettämättömän tilanne- ja tyylitajun, jollaista on nykyisistä Hollywood-elokuvista vaikeaa löytää. Aivan kuin esikoisohjauksessakin, Good Night, and Good Luck:ssa ollaan menneisyydessä, 50-luvun Amerikassa kommunistivainojen kultakaudella, jossa kansalaisoikeudetkin saivat väistyä epäilyjen tieltä.

Tähän tarttuu myös elokuvan käsikirjoittajana toiminut Clooney. Hän käsikirjoitti ja ohjasi tupakansavuisen tositarinan CBS:n uutismiehestä, Edward R. Murrowista, joka nousi avoimesti vastustamaan McCarthyn toimia senaattorina. Tuekseen Clooney sai hyvän näyttelijäkaartin, josta löytyi mm. enemmänkin Nuijasta ja tosinuijasta tuttu Jeff Daniels kuin myös kokenut Frank Langella ja aina niin loistava Robert Downey Jr. Varsinaisen päähuomion elokuvasta vie kuitenkin ansaitusti pääroolissa loistava David Strathairn, jonka suorastaan maaninen tupakanpoltto ja hämmentävän osuvasti paikoilleen loksahteleva ääni toimii symbioosissa elokuvan tunnelman kanssa. Strathairnin ristiretkeä tukevat mainiot sivuosat, joista mainitsemisen arvoisia ovat Clooneyn ja erityisesti Ray Wisen sivurooli. Wisen rooli Murrowin kaverina jääkin synkäksi kaiuksi koko elokuvan tukahdetulle pelolle: alakuloinen Wise puhutteleekin katsojaa mielenkiintoisella tavalla leveän virneensä takaa.

Good Night, and Good Luck ei ole missään tapauksessa konventionaalinen elokuva. Sen kuvaustyyli on hyvin intensiivinen ja tutkiskeleva: laajoja, panoraamaisia otoksia miltei vältellään ja kamera käykin kuvaamassa näyttelijöitä mahdollisimman läheltä. Tämä aiheuttaa elokuvan tunnelman eksponentiaalisen nousun: yhtäkkiä katsoja miltei huomaa joutuneensa sisään tv-lähetykseen. Poikkeuksellista on myös lähestymistapa: roolihahmoja ei lähdetä käsittelemään yksilöinä, heidän pään sisälle ei porauduta, vaan kerrontatapa onkin lähempänä yhteisöllistä tapaa nähdä asiat. Kun koko elokuvaa vielä tukee onnistuneesti rentouttava ja teemaan sopiva jazz Dianne Reevesin esittämänä, on kasassa oikeasti pätevä ja onnistunut paketti, joka viimeistään nyt nostaa Clooneyn myös vakavasti otettavien ohjaajien joukkoon. Good Night, and Good Luck ei ole turhaan kehuttu elokuva, sillä se on kuin onkin katsomisen arvoinen tapaus, jota ei kannata missään nimessä videovuokraamon hyllystä katsomatta ohittaa.