L.A. Story

Los Angeles ja New York tuntuvat käyvän samankaltaista kahinaa kuin Suomi ja Ruotsi. Luulen, että ihmiset kuuluvat joko NY- tai LA-leiriin. Itse laskeudun ehdottomasti jälkimmäiseen; yksi pitkäaikaisimmista haaveista onkin hankkia rantahuvila Losin rannikolta. Vähän niin kuin Ordellilla Jackie Brownissa.
Vuonna 1989 valmistui kolmen New York-ohjaajan episodielokuva New York Stories. Tämän vastapainoksi valmistui kaksi vuotta myöhemmin L.A. Story.
Television hassunhauska säämies Harris K. Telemacher (Martin yhdessä parhaista rooleistaan) on saanut seitsemän sydänkohtausta. Kaikki kuviteltuja. Toisinaan hän tekee videoperformansseja taidenäyttelyissä. Arki on taistelua Los Angelesin sivistyneessä kaaoksessa, josta pitäisi löytää onnellisuutta. Elämään ilmestyykin muutama valopilkku. Brittitoimittaja Sara (herttainen Tennant) saapuu tekemään artikkelia Los Angelesista. Romanssi on alkaa kehittyä. Harris toimiikin ilomielin oppaana ja tutustuttaa sekä Saran, että katsojan LA:n oikulliseen maailmaan. Eikä Harris itsekään tiedä miksi vaatekaupan myyjä SanDeE* (Parker vaihteeksi Losin tyttönä) on niin kiinnostava kaikessa energisyydessään. Ja miksi eräs valotaulu antaa Harrisille neuvoja?

L.A. Story on kuin L.A. itse: älykkäällä tavalla hauska. Toisinaan screwball-komiikan puolelle nojaava elokuva on kuitenkin enimmäkseen kyyninen seuranta ihmisten toiminnasta, kanssakäymisestä, elämän järjettömyydestä.
Martinin hieno käsikirjoitus on täynnä teräviä huomioita. Trendiravintola, missä mikään ei toimi on nimeltään L’idiot. Ihmiset ammuskelevat toisiaan moottoriteillä liikkuvissa autoissa, Harris vain nostaa aseen ilmaan ja ampuu sinne tänne vain osallistuakseen trendiin. Kymmenen metrin ajomatkaa pohjustaa mahtipontinen sinfonia; kuka nyt Losissa kävelisi? Ja kun sattuu maanjäristys ihmiset jatkavat seurusteluaan niin kuin mitään ei tapahtuisi. Sekä tietenkin elokuvan alkukuva, viittaus La Dolce Vitaan. Tosin tällä kertaa jeesuspatsaan sijaan taivaan poikki liitelee jättihodari.
Elokuva on myös täynnä viittauksia William Shakespeareen. Itseasiassa L.A. Story on kaikkine parinvaihtoineen eräänlainen nykyversio Kesäyön unelmasta.

Steve Martin on kirjoittajana huomattavasti hienostuneempi kuin joidenkin hänen roolisuoritustensa perusteella voisi uskoa. Viittaukset ja vertaukset menneiden aikojen sekä nykyisten ilmiöiden välillä yhdessä hahmojen mekaniisuuden, kylmyyden ja kyynisyyden kanssa luovat ainutlaatuisen ja nautittavan kehyksen, jonka läpi katsella maailmaa, jota samaan aikaan arvostellaan ja rakastetaan.

Pääteemaksi elokuvassa nousee lopulta rakastaminen ja tämän kautta onnellisuuden sekä rauhan löytäminen. Kuultu, nähty ja koettu pariutumisen vaikeuden esittäminen osoittautuukin elokuvan heikoksi lenkiksi. Los Angelesin kauniisiin virheisiin keskittyvä tarinan ensimmäinen puolisko onkin huomattavasti toimivampi kuin romantiikan tukehduttama tarinan päätöspuoli. Tosin viimeisen puolituntisenkin aikana nähdään joukko yksityiskohtia, jotka eivät sisälly perinteiseen romanttiseen elokuvaan.

L.A. Story on pieni suuri elokuva, joka näyttää rohkeasti ajalta, jolloin se tehtiin. Elokuvalla on sanottavansa ja kannanottonsa. Se on tyylikäs ja tehokas paketti, jolla on monta puolta ja juuri siksi kestää ajan hampaan sekä useamman katselukerran.