Äidin Elling

Kesti näköjään kaksi vuotta, ennen kuin Ellingille saatiin tehtyä jälleen norjalaisin voimin itsenäinen jatko-osa, Äidin Elling (Mors Elling). Oikeastaan Äidin Ellingiä ei pidä sanoa jatko-osaksi, sillä se sijoittuu kronologisesti ennen Ellingiä, jossa toverukset pääsevät pois mielisairaalasta. Äidin Elling kertookin ajasta, jolloin Ellingin äiti vielä eli, eikä mies ollut vielä joutunut mielisairaalaan. Ajatus on sinänsä mukava -saapahan katsojat tutustua Ellingin äitiin-, mutta samalla hieman rajoittava: Elling vaikuttaa jopa ihan normaalilta ihmiseltä äitinsä seurassa ja vitsit jäävät ikään kuin puolitiehen useammin kuin kerran.

Kuten edellisessäkin elokuvassa, niin Äidin Ellingissäkin päärooliin on saatu tuttuakin tutumpi Per Christian Ellefsen, joka hoitaa roolinsa Ellinginä todella loistavasti. Mies näyttelee herkkää ja introverttiä Ellingiä tunteella ja taidolla: hänen lähelleen on yhtä vaikea päästä kuin myöskään miellyttää: Ellefsen antaakin Ellingin suulla palaa ja kaikki kuulevat kunniansa tavalla tai toisella. Hienotunteisuus on Ellefsenin hahmolle täysin vieras sana, mutta silti jossain asustaa se pieni ihminen, joka kaipaa muidenkin ihmisten läheisyyttä.

Ellingin äitiä näyttelee Grete Nordrå, joka on ainakin allekirjoittaneen mielestä hyvä valinta rooliinsa. Hän on oikeastaan Ellingin täydellinen vastakohta: ekstrovertti ja elämänhaluinen nainen, joka omalla tavallaan yrittää saada Ellingiä ottamaan elämästä kiinni tavalla tai toisella. Tämä tunnelma välittyy elokuvasta kiitettävästi: katsojaakin pistää hymyilyttämään kaikki pienet asiat: puhelimeenkin vastaaminen tuntuu olevan niin ylivoimaista, että Ellingin on melkein pakko vastata siihen itse… Muut näyttelijät jäävät tässä elokuvassa lähestulkoon pakonomaisesti taka-alalle. Ehkä ainoat mainitsemisen arvoiset näyttelijät ovat Helge Reissin näyttelemä Bugge-Hovik, joka osaa näytellä aurinkoista ja kaikenlaista nähnyttä vireätä papparaista. Myös Christin Borgen näyttelemä Mag jää katsojan mieleen Ellingin “heilana”.

Äidin Elling on oikeastaan kaksijakoinen elokuva. Toisaalta se on ihan hyvä jatko-osa jo aiemmin ilmestyneelle Ellingille, kun taas toisaalta se tuntuu liian irtonaiselta vanhan toistolta. Edellisen elokuvan nähneille Äidin Elling ei nimittäin juuri mitään muuta tarjoa kuin parit naurahdukset ja hieman draaman häivää Ellingin ja tämän äidin seikkaillessa etelän lämmössä. Loppujen lopuksi Äidin Elling on hyvin pelkistetty kuvaus lomamatkasta, jollaisia me muutkin teemme lähes joka päivä: ongelmaa on jos jonkinlaista, kielikin on vieras ja kaikki tuntuu vähintäänkin oudolta. Äidin Elling onkin jälleen kerran kaunis tarina äidin ja pojan välisestä vuorovaikutuksesta, joka on jatkunut liian tiiviinä parikymmentä vuotta liikaa. Ei olekaan mikään suoranainen ihme, että edellisen elokuvan ohjaajaa, Peter Naessia, ei elokuvan tahtipuikoissa nähdä.