Kadonnut Maailma: Jurassic Park

1993 oli huima vuosi lapsuudessani. Jurassic Park tuli elokuvateattereihin, ja olin juuri ja juuri tarpeeksi vanha päästäkseni sisään katsomaan sitä. Kankaan täytti ennennäkemätön määrä toinen toistaan uskomattomampia asioita, olin täysin vakuuttunut että elokuvantekijät olivat oikeasti löytäneet dinosauruksia. Elokuva oli, ja on vieläkin, seikkailuelokuvien aatelia omalla kohdallani.

Neljä vuotta myöhemmin, Steven Spielberg palaa takaisin materiaalin pariin. Yleensä jatko-osat ovat onnettomia rävellyksiä jotka eivät pysty millään tavalla koskettamaan alkuperäisen elokuvan loistokkuutta. Onneksi Spielberg ei ole antanut näin käydä ja Lost World on varmasti yhtä nautittava seikkailuelokuva kuin edeltäjänsä. Tarina seuraa ensimmäisestä elokuvasta selvinnyttä Tohtori Ian Malcolmia (Jeff Goldblum) joka erinäisistä syistä palaa takaisin dinosaurusten pariin, tällä kertaa niiden omalle reviirilleen. Mutta samaan aikaan toinen ryhmä metsästäjiä ja rahan perään olevia tiedemiehiä saapuu saarelle tarkoituksenaan kuljettaa dinosaurukset pois saarelta.

Spielbergin käsissä tarina kulkee hienosti. Ohjaajana ei ole vielä toista hänen kaltaistaan joka pystyy tekemään kameralla melkein mitä ikinä tahtookaan ja saa sen silti toimimaan. Hänen ainoat kompastuskivensä ovat tarinassa olevat aukot ja ajoittainen liiallinen sentimentaalisuus. Edes Jurassic Parkin asukit eivät säästy tältä kun mukaan ängetään pakollinen lapsi ja toinen pakollinen rakkaudenkohde. Ensimmäinen Jurassic Park osoitti että lapsinäyttelijät voivat olla myös erinomaisia ja hyviä rooleissaan kunhan käsikirjoitus pelaa, sama ei päde Lost Worldiin. Malcolmin tyttärelle ei anneta mitään tähdellisempää puuhaa kuin kirkua ja valittaa, mikä ajaa vain katsojan raivon partaalle. Onneksi Spielberg kuitenkin tajuaa vyöryttää kankaalle entistäkin komeampia efektejä ja illuusioita 65 miljoonaa vuotta sitten kuolleista otuksista. Tylsää hetkeä elokuvassa ei ole.

Näyttelijät hoitavat hommansa hyvin, joskin tavanomaisella ruutinilla. Goldblum tyytyy lakoonisesti vitsailemaan elokuvan läpi, ja vaikka ajoittain hänen huumorinsa saakin nauramaan ihan ääneen, sitä tuppaa ihmettelemään että reagoisiko joku tosiaan oikeasti noin kun muut huutavat henkensä edestä? Julianne Moore on kiittämättömässä roolissa Goldblumin innokkaana rakastettuna joka pitää mahdollisuutta tutkia dinosauruksia elämänsä hienoimpana hetkenä, kunnes ne alkavat syödä tutkimusryhmän jäseniä. Sitten seuraa paljon kirkumista ja juoksemista lopun elokuvaa. Vince Vaughn, Pete Postlewaith ja Peter Stormare hoitavat lyhyet, mutta kiinnostavat roolinsa loppuun asti hyvin mutta ilman suurempia syvennyksiä heidän hahmojensa motivaatioihin tai syihin olla saarella.

Mutta loppujen lopuksi, Lost Worldia ei katsota sen näyttelijäsuoritusten takia, sitä katsotaan dinosaurusten vuoksi. Niitähän sitten piisaa. Ensimmäisestä Jurassic Parkista kehittynyt teknologia takaa nyt uskomattoman kanssakäymisen tietokonetehosteiden ja näyttelijöiden välillä. Huima sekoitus cgi’tä ja robotteja luo mahtavat illuusiot oikeista dinosauruksista. Tehosteet ovat niin aikaansa edellä että edes nykypäivän tehosteet eivät pysty aina kilpailemaan niiden rinnalla.

Mitä Lost Worldista siis jää käteen? Loistavia tehosteita, rutiininomaista näyttelyä, ärsyttävä lapsi. Tästäkö muka hyvä elokuva? Kyllä. Jotenkin homma vain toimii, ehkä se on Spielbergin maaginen kosketus tuoda elämää jopa tyhmäänkin elokuvaan. Mutta tarina pelaa, toiminta on hienoa ja seikkailuelokuvana tämä on erinomaista viihdettä. Se ei ole yhtä nerokas kuin edeltäjänsä, mutta se on ehdottomasti trilogian parhaimmasta päästä ja varmaankin viimeinen suuri dinosauruselokuva mitä tulemme näkemään pitkään aikaan.

Yhteenveto:
Mäiskettä ja huutoa yllinkyllin tarjoileva jatko-osa ei nouse samalle tasolle ensimmäisen elokuvan kanssa. Mutta on silti keskitasoa parempaa seikkailutoimintaa.