Tulkki

Elokuvat käsittelevät harmillisen harvoin YK:ta ja sen mielenkiintoista toimintaa. Sydney Pollackin Tulkki koettaa parhaansa mukaan paikata tätä puutetta heittämällä sekaan omat annoksensa poliittista trilleriä ja ehkä pientä rakkaustarinankin tynkää. Mielenkiintoisesti alkava elokuva kertoo Nicole Kidmanin esittämän tulkin tarinaa. Kidmanin hahmo, Silvia Broome, kuulee sattumalta keskustelun, jossa puhutaan erään valtionpäämiehen tappamisesta YK-istuntosalissa. Broomelle määrätään suojelijaksi ylikyyninen agentti Keller (Sean Penn), joka ei oikein usko pienen YK-tulkin vilpittömyyteen asiassa kun hiljalleen paljastuu, että Broomella itsellään onkin merkittävä yhteys tappouhan alla olevaan valtionpäämieheen.
Ehkä poliittiset trillerit eivät ole minun juttuni, hieman samaan tapaan kun kettu ei syö marjoja, mutta Tulkki ei jaksanut sytyttää oikeastaan missään vaiheessa. Kidmanin esiintyminen ei ollut yli- tai alinäyteltyä, se vain sattui olemaan täysin mitäänsanomatonta. Elokuva ei pitänyt otteessaan, sillä minua ei oikeastaan kiinnostanut pätkän vertaa, miten päähenkilöille oikein käy. Sean Pennin esiintyminen on hieman vivahteikkaampaa, mutta masentunut poliisisetä ei jaksa nostaa innostuskynnystä kovin korkealla.
Ehkäpä suurimman osan elokuvan kiinnostavuudesta syö sen juonenkuljetus. Katsojalle tunnutaan kertovan juuri ne asiat, jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa. Olisin tahtonut nähdä ja tietää enemmän juonittelun etenemisestä, siitä miten sitä selvitellään, ja mistä ratkaisut kumpuavat. Nyt elokuva painottaa suurimman osan ajasta turhaan jaaritteluun, ja kun juoni nytkähtää eteenpäin, se tekee sen äkkinäisesti ja epäjohdonmukaisesti. Yleensä tarinaa liikautetaa esim. CIA:n arkistoista löytyvillä henkilökuvauksilla, joita päähenkilöt pääsevät tutkimaan, tahi yllättävillä faktoilla, jotka selviävät Broomen menneisyydestä. Tämän jälkeen taas jaaritellaan, kunnes tarina voi taas liikahtaa eteenpäin. Tahti on puuduttava.
Elokuva saa lisää kiinnostusta loppua kohden, ja afrikkalaisen hirmuhallitsijan matka limusiinissa New Yorkin keskustan läpi mielenosoitusten vieruste on elokuvan parasta antia. Sitten, kun ihmisiä aletaan tappamaan, hommasta katoaa taas puhti.
Tulkissa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, minua se ei vain jaksanut pitää otteessaan, ja se tuntui huomattavasti pidemmältä kun äskettäin televisiosta katsomani kolmetuntinen Vihreä Maili, jossa tosiasiassa tapahtui huomattavasti vähemmän.
Tähdet lähtevät perusvarmoista roolisuorituksista ja parista valopilkusta siellä ja täällä. Elokuvan sanoma vaatii hieman keskittymistä avautuakseen, ja kyllähän Pollack maailmanpolitiikkaa hienosti kritisoikin, mutta eipä tämän kritiikin takia elokuvaa kannata kotiin poimia. Vuokraamosta voi kokeilla.