Romeon on kuoltava

Hyvin löyhästi kuuluisaan William Shakespearen näytelmään, Romeo ja Julia, perustuva Romeon on kuoltava (Romeo Must Die) on tyhjänpäiväinen, mutta viihdyttävä paketti täynnä basson täyteistä musiikkia ja ilmavia potkuja. Lähinnä kuvaajana viihtynyt Andrzej Bartkowiak sai mahdollisuuden esikoiselokuvaansa itämaalaisen tähden Jet Li:n vanavedessä, eikä monessakaan mielessä jättänyt tilaisuuttaan käyttämättä. Romeon on kuoltava onkin elokuva, joka menee puolivaloilla ja leppoisasti sohvalla istuskelevan toimintaelokuvien ystävän sydämeen. Toisaalta elokuva on ajoittain sellaista tuubaa, että käsi käy miltei tahdottomasti kaukosäätimen off-napilla.

Elokuvan tuubasta huolehtivat lähinnä näyttelijät omituisine dialogeineen, ilmeineen kuin olemuksineenkin surkeahkon juonen ohella. Ei riitä, että elokuva on perinteinen kostotarina, johon on sekoitettu pientä perhetragediaa puolin ja toisin, vaan elokuvaan on otettava vielä mukaan kliseisiä kohtauksia, joiden merkityksestä koko elokuvan kannalta voidaan olla montaa mieltä. Pääroolissa oleva Jet Li:kin ehtii painamaan elokuvan ärsyttävintä näyttelijää, Anthony Andersonia, ainakin kolme kertaa turpaan ennen lopputekstejä ja nyt jo edesmennyt Aaliyahkin ehtii vetäisemään ainakin yhden pienen tanssinumeron.

Jet Li on kuitenkin loppujen lopuksi mies paikallaan. Vaikka miehen ura on loistavaa Heroa lukuunottamatta ollut melkoisessa laskusuunnasta aina upeasta Once Upon a Time in China:sta lähtien, on silti miehen rennon letkeää näyttelemistä ilo katsoa. Li tuntuukin malliesimerkiltä stereotypisestä näyttelijästä, joka kerää itselleen mukavaa eläkerahastoa potkujensa voimalla. Onneksi asia ei taida ihan olla niin, sillä Li:n näytteleminen on enemmänkin pikemminkin pilke silmäkulmassa näyttelemistä kuin vakavaa yrittämistä. Siinä missä mm. DMX on naurettava ja Delroy Lindo sortuu Isaiah Washingtonin kanssa näyttämään lähinnä mahdollisimman katu-uskottavalta, heiluu Li lähes hassusti lippa väärinpäin.

Vaikka Romen on kuoltava -elokuvan ulkoiset puitteet ovatkin kunnossa aina kiiltokuvamaista pintaa myöten, on katsojan vain kylmästi kohdattava tosiasiat: tyhjyyttä paikataan useilla tappeluilla milloin missäkin. Senpä takia katsoja ei saa elokuvasta oikeastaan minkäänlaista otetta ja elokuva meneekin lähinnä pikkupojille, jotka voivat matkia näyttelijöiden mielikuvituksikkaita liikkeitä kepakoiden kanssa tai ilman. Ainakaan allekirjoittanutta ei edes harmita sanoa, että parista hyvästä oivalluksesta huolimatta (mm. “röntgenkatse”) elokuva on suoraan sanoen huono. Ainoa ilmaa parantava tekijä on itse Li, mutta sillä ei tällä kertaa pitkälle pötkitä. Ei olekaan mikään ihme, että tämänkin rainan ohjaaja sai seuraavaksi elokuvaohjaukseensa luonnenäyttelijä Steven Seagalin ja DMX:n, josta syntyi monia ällistyttänyt Exit wounds.