Keisarikunta

On näköjään tullut aika opettaa nykynuorisolle -miksei myös vanhemmalle väelle- millaista oli kultainen 50-luku. Ainakin Keisarikunnan mukaan tämä villi ja vapaalta tuoksuva 50-luku oli svengaavaa, hyväntuulista aikaa, jossa sodan tuulet eivät enää puhalla. Kotkan pojat nimittäin pistävät pystyyn sellaiset setit, että puntti alkaa vipattamaan elokuvan roolihahmojen lisäksi myös katsomossa. Hymykin nousee herkästi huulille, kun herrat Leppilampi ja Nousiainen piiskaavat yhtyeensä bluesin, swingin ja boogien maailmaan. Tuloksena on kaikin puolin elämältä haiskahtava elokuva, joka sukeltaa suoraan 50-luvun syövereihin raapaisten muutakin kuin pelkkää pintaa.

Keisarikunta on elokuva, jota on erittäin vaikea lokeroida. Se on toimiva sekoitus niin musikaalia kuin draamaakin, johon on vielä mausteeksi ripoteltu sinne tänne kipinöivää rakkautta. Rakkaus siellä taustalla jatkuvasti onkin, mutta roolihahmojen rakkauksien kulku jää kutakuinkin sivualalle musiikin pauhatessa varmaa voittokulkuaan. Katsoja huomaakin elokuvan pääpainon olevan enemmänkin itse elämisessä ja hauskanpidossa, joka vaikuttaa lähinnä rentomieliseltä peuhaamiselta, missä ajan murheet ovat jossain kaukana poissa. Elämän kurjuuttakaan ei juuri näytetä: mitä nyt pari kertaa valitetaan nälän tunnetta.

Elokuvan näyttelijät ovat pyhässä yksinkertaisuudessaan loistavia, joskin jotkut ovat hieman näkymättömiä ja tarpeettomia. Mikko Leppilammesta on ainakin kasvanut Suomen oloihin verrattuna tähti. Ainakin jotain on opittu Helmistä ja sioista, sillä tällä kertaa hänen roolisuorituksensa on astetta varmempi. Mikko Nousiainen puolestaan tavallaan uusii Levottomien roolinsa itsevarmana pianistina, jonka liikeidea ei voi mennä pieleen. Jotain yhteistä Nousiaisen Levottomien Arilla ja Keisarikunnan Ollilla on: mikään ei loppujen lopuksi tunnu tuntuvan miltään. Naispääroolissa olevan Maria Ylipää on sen sijaan minulle uusi kasvo. Se ei kuitenkaan asiaa auta, sillä Ylipäälle on elokuvaa ajatellen jäänyt oikeastaan seinäruusun osa. Enemmänkin showta naisista varastaa lahjakas Petra Karjalainen ja aavemaisen pehmeästi paikasta toiseen lipuva Emma Salokoski.

Muitakin mainitsemisen arvoisia näyttelijöitä elokuvasta löytyy rutkasti. “Juurikorven valkoista neekeriä” näyttelevä Tuomas Uusitalo on mies paikallaan rempseänä alivuokralaisena ja yhtyeen jäsenenä ja mm. Pahoista pojista tuttu Niko Saarela jaksaa ihastuttaa hienolla asenteellaan. Nähdäänpä mukana menossa vielä jopa Isänmaan toivoista tuttu Toni Wahlström tuttuna ja tunnettuna suomalaisena iskelmälaulajana. Oikeasti kuitenkin koko elokuvan parhaasta näyttelijänsuorituksesta vastaa myöskin Isänmaan toivoista, Levottomista ja Nousukaudesta tuttu Petteri Summanen, joka on ex-nyrkkeilijä-merimiehenä kertakaikkisen verraton tapaus. Summasen puhe nimittäin luistaa, lähes legendaarisia letkautuksia lentää ja karismaa löytyy vaikka koko muulle näyttelijäkatraalle jaettavaksi. Summanen astuu roolissaan lähemmäs täydellisyyden tavoittelun valtaistuinta, kun polttelee savukkeita ravintolan vahtimestarin pallilla vaihdellen näennäisen kiinnostuneita katseita Karjalaisen näyttelemän “sataman ruusun” kanssa. Tunnelma on vähintään katossa siinä vaiheessa, kun ravintolan entinen omistaja astuu sisään.

Keisarikunta palauttaa ainakin allekirjoittaneen uskon suomalaiseen elokuvaan. Pienen laman ja todella surkean Levottomat 3:n ja suorastaan riman alle vedetyn Hymypojan jälkeen suomalainen elokuva ponnahtaa taas tähtitaivaalle. Se viimeistäänkin osoittaa, että Suomessa osataan tehdä elokuvia ja suomalainen näyttelijäkaarti on vähintäänkin lahjakasta. Iloista ilotulitustakin jaksetaan pitää yllä aina melkein loppuun asti, vaikkakin loppua kohti mentässä rakkaus taas voittaa.