Pedon kehto

Jaaha. Puolihuolimattomasti nousuhumalassa katsottu Seagalin uusin leffa on aina merkkitapaus. Tällä kertaa Steven näyttelee jälleen kerran "itseään", sillä ex-titteleiden arvontalokerosta on kaivettu tällä kertaa esiin seuraavat kortit: Steven on ex-CIA-agentti ja ex-aviomies. Onneksi sentään työasiat eivät ole unohtuneet mielestä ja kuollutta vaimokultaakin muistetaan jopa kaksi sekuntia polttamalla pari suitsuketta. Tytärkin onnistuu hukkumaan jonnekin Thaimaaseen kidnappaajien avustuksella, niin siinähän on Seagalilla taas tilaisuus pistää paikat paskaksi ja murjoa lähestulkoon torillinen ihmisiä. Jossain vaiheessa ehditään tietenkin vielä rakastua kauniiseen thai-tyttöön ja hakea munkiksi ryhtynyt kaveri takaisin ammuskelemaan ihmisiä. Jos tämäkään ei vielä tunnu hurjalta, niin lisätään vielä soppaan mukaan CIA, joka jäljittää myös kidnappaajia, mutta keitä ei koko leffan aikana juurikaan näy. Siinä on tämän elokuvan anti, joka saattaa ulkopuolisesta ja välinpitämättömästi tekstin lukeneesta kuulostaa jopa tylsältä elokuvalta, vaikka tämä leffa on Seagalin myöhäistuotannon yksi parhaimmista.

Valitettava tosiasia on, että Steven Seagal on oikeasti tulossa pikkuhiljaa vanhaksi tai ainakin liian vanhaksi tälläisiin toimintaelokuviin. Miehen posket pian roikkuvat ja silmien allakin alkaa olla sellaiset pussit, että Steven-paran voisi oikeasti jo pikkuhiljaa päästää eläkkeelle. Silti miehen rooli on hatunnoston arvoinen, sillä tälläkään kertaa tunteettomalta kivikasvolta näyttävä Seagal ei pullahtanut ulos muotistaan. Toisaalta mikäpä pahan tappaisi, kun Seagal käy koko tunteiden kirjon läpi yhdellä vakavalla perusilmeellään, joka pistää arvostelijan puntit tutisemaan lähinnä huvittuneesti. Muutkin elokuvan näyttelijät olivat eläytyneet elokuvaan mukaan aika kiitettävästi. Street Fighterissä itsensä "läpi lyöneen" Byron Manin rooli ex-agentti-munkki-tappajana, Suntina, on jossain mielessä jopa hellyyttävä. 10-vuotta (kyllä, 10 vuotta) munkkina olleen Manin näyttelemän Suntin voi todeta löytäneen sisäisen harmonian, jonka Seagalin näyttelemä Jake Hopper iskee ystävyyden varjolla pirstaleiksi. Yhtä hämmentävää on seurata Monica Lo:n ja Seagalin hahmojen "rakastumista", jota voi hyvällä syyllä kutsua yhdeksi valkokankaiden epäuskottavimmista suhteista. Hopper (Seagal siis) kun saa Lulun (Lo) huomion vetämällä paria äijää turpaan ja leikkimällä Lulun tunteista välinpitämätöntä kovanaamaa, joka sitten oikealla hetkellä kaataa Lulun lakanoiden väliin.

Mutta siirrytäänpä viimein siihen elokuvalliseen antiin ja jätetään Seagalin annin puiminen vähemmälle. Pedon kehto ei oikeasti tarjoa juonellisesti katsojalleen yhtään mitään. Juoni etenee sulavasti irtonaisesta kohtauksesta toiseen ja ainoa kohtauksia yhdistävä tekijä ovat samat näyttelijät ja perusajatus kadonneiden tyttöjen löytämisestä. Mistään älykkyyden riemuvoitosta ei voida hyvälläkään tahdolla Pedon kehdossa puhua, mutta kohtalaisen näyttävää toimintaa se sen sijaan tarjoaa: aseilla ammuskellaan kuin viimeistä päivää ja äijää lyödään ketoon kuin heinää pellolla. Realismi tosin on elokuvassa enemmän kuin paljon hukassa ja elokuva muistuttaakin kohtalaisen realistisen toiminnan ja Matrixin välimuotoa, missä super-Seagalin lyönti heittää äijän vaakasuorassa huoneen toiseen seinään.

Hyvät naurut ja hyvän mielen Pedon kehto kuitenkin tarjoaa: pari hassua repliikkiä ja tietenkin Seagal tuo genreen vihkiytyneelle (ja etenkin Seagal-fanille) muutakin viboja kuin lompakon keventymisen ja hyvän tavan tappaa aikaa. Näyttelijät ovat oikeastaan perinteisen heikkoja ja juonikin on sitä mitä on. Silti Seagal-elokuvaksi tämä on piristävä ellei jopa positiivinen yllätys, joka kannattaa jossain mielessä vuokrata paremman puutteessa. Ainakin hyvät naurut ovat kaveriporukassa taattuja ja paria kohtaa on liikkeiden takia jo aivan pakko katsoa kunnon hidastuksella. Myös tahattomat mokat huvittavat: eräässä kohtauksessa leffan misu (Lo) etsii eräästä toimistosta vihjeitä antavia papereita mapista, jonka kaikki sivut ovat tyhjiä.