Vares

Miksei Suomessa saada tehtyä yhtään edes jokseenkin uskottavaa toimintaelokuvaa, jolle ei kävisi kuten Romanovin kiville? Vares ainakin yritti.

Jussi Vares (Juha Veijonen) on viinaan menevä – tai pikemminkin siinä uiva – yksityisetsivä, joka iskee silmänsä armeijan kertausharjoituksissa Eevaan (Laura Malmivaara), naiseen, joka rakastuu vääriin miehiin. Eeva auttaa miestään Antero Kraftia (Jorma Tommila) vankilapaossa ja saa peräänsä sekä poliisit, Venäjän mafian, että joukon Suomen alamaailman edustajia. Pian pelinappulat vaihtuvat ja Eevaa onkin petetty. Hän pyytää Varesta apuun ja alkaa jonkinlainen takaa-ajo.

Aleksi Mäkelä, nykysuomalaisen viihde-elokuvan suunnannäyttäjä on luonut niin hyvää kuin pahaakin. Häjyt olkoon Mäkelän paras elokuva, mutta huipulta tullaan alaspäin: Lomalla oli mitäänsanomaton välityö jopa Mäkelälle, Pahat pojat taas keskittyi margarinilla rasvattujen ylävartaloiden esittelyyn. Vares – perustuen Reijo Mäen kirjaan Keltainen leski – hukkuu tämän kaksikon sekaan, vaikka Vareksellakin on hetkensä.

Vares sisältää aseita, v-sanoja, tissejä, sadetta, rikollisia, poliiseja, ammuskelua, v-sanoja, verta, sadetta, tarantinomaista huulenheittoa huonoin tuloksin, sekä lisää sadetta ja v-sanoja. Oikeissa käsissä sopasta olisi saatu maistuva, mutta nyt kaikki hukkuu turhaan jenkki-ihailuun. Volyymia löytyy, mutta mikään ei vaan sovi mihinkään. Ensin tarvitaan elämä, jota sitten voidaan ravistella. Ilman elämää ravistellaan tyhjää. Ja sitä ei ole mukava katsella.

Pahiten vannoutuneen Tarantino-fanin korvana osuivat lukuisat viittaukset herran tyyliin: mustaa komediaa, verta, "vitullista" dialogia musiikista ja elokuvista. Tämä olisi ollut sinänsä hyvä koukku: eräänlainen parodia, jossa nauretaan myös itselle, mutta sitten väännettiin rautalangasta.

"Täähän on ku siitä leffasta!"

"Ai nii, se Pulp Fiction."

Näyttelijät ontuvat Vareksessa silmiinpistävän paljon. Veijonen nimiroolissa jää yllättävän pienelle huomiolle hahmojen suuresta lukumäärästä johtuen ja Jussi Valtteri Vareksesta ei vaan saa otetta eikä hän erotu massasta. Laura Malmivaaralle myönnän elokuvan huonoimman näyttelijän palkinnon; kirosanat eivät suju miehisen kovassa maailmassa. Kari Hietalahti ja Pekka Valkeejärvi tuovat elokuvaan ilahduttavan suoraviivaisen ja ehkä "luonnollisimman" osan kahtena ammattitappajana. Kohtaukset, joissa on ainoastaan kaksi kyseistä herraa ovat elokuvan onnistuneimpia, mutta samalla he jäävät kauas esikuvistaan: missään osassa ei ole päästy väkinäisyydestä.

Erikoismaininta Jasper Pääkköselle: ensimmäistä kertaa elämässäni näin, että nuori herra näytteli. Olipahan myöskin muokannut ulkonäkönsä tavallisesta poikkeavaksi. (sivuhuomautus: takanani istunut pissis huokaili taukoamatta Jasperin perään ja puoliääneen vannoi rakkautta tätä kohtaan. Yäk.)

Tekninen puoli on elokuvassa kuta kuinkin hallussa. Kuvat ovat synkeän kauniita, kamera liikkuu lajityyppiin sopivasti, eikä mässäile turhalla kikkailulla kuin muutamaan otteeseen. Kauniitkin kuvat tosin latistuvat, jollei niissä ole tunteisiin vetoavaa sisältöä.

Musiikkimaailmaa värittävät monet suomalaiset – yllättäen ei-niin-suuret – hitit, pieni Suomen lippu heiluu kuitenkin.

Elokuvan viimeisessä kohtauksessa muistan kuulleeni hyviä, järkeviä ja jopa kauniita sanoja. Nyt, 24 tuntia myöhemmin olen jo unohtanut ne. Kertoo jotakin Vareksen painoarvosta ja "edukseen erottumisesta".