The Limey

Soderbergh erottuu Hollywoodista edukseen hänen taidosta luoda viihdyttävä ja veretön toimintaelokuva (Ocean’s Eleven), unenomainen ja uskomattoman kaunis mysteeri (Solaris) ja The Limeyn kaltainen tyly kostotarina, joka silti pääsee yllättämään itsensä genretovereitaan nerokkaammaksi ja paremmaksi.

Wilson (Terence Stamp) vapautuu vankilasta ja kaidalle polulle siirtyminen ei tule kysymykseenkään, kun hän lähtee tutkimaan tyttönsä kuolemaan johtanutta onnettomuutta Los Angelesiin. L.A.:ssa hän saa apua hieman rikolliselta Eduardo Roelilta (Luis Guzmán). Jäljet vievät suuren levytuottaja Terry Valentinen (Peter Fonda) luo, jolla sattuu para-aikaa olemaan suhde itseään hieman nuoremman kumppanin (Amelia Heinle) kanssa. Wilsonin tytön tuntenut Elaine (Lesley Ann Warren) auttaa Wilsonia taas itsensä kanssa.

Mikä erottaa The Limeyn omaksi edukseen? Pelkkänä adrenaliinipaukkuna se ei toimi; itse toiminta on hyvin vähäistä ja tusinaruumiilta vältytään. Elokuva kuvaa onnistuneesti tuomionsa istuneen höyrypään tutkiessa tyttönsä kuolemantapausta, että joku on oikeasti mennyt pieleen oman kasvatuksen puolelta. En epäile hetkeäkään, että rikollinen isä, joka sitten katoaa yht’ äkkiä, ei syövyttäisi nuoren tytön päähän pysyviä traumoja.

Wilsonin hahmo on oivan karikatyyrimäinen bassoäänisenä ja kovaotteisena kostajana. Tämä on vain hyvästä, sillä valmiiseen hahmoon on luonnollisesti helpompi mennä sisälle ja voimavaroja voi siirtää (mikäli sitä haluaa) pohtimaan Wilsonin menneisyyttä. Terence Stamp on rautaa ja miehen karisma uhkuu todellista voimaa. Wilsonin jylhä ja yrmeä ulkomuoto luo hienon kontrastin koskettavan menneisyyden kanssa. Muissakaan rooleissa ei mennä metsään. Peter Fondan ärsyttävä virne toimii ja melko usein sankarin apurilla nähty ylinäytteleminen ja vitsien laukominen on poissa, ja tilalla on Luis Guzmán onnistunut ja vakaa performanssi.

Soderberghin mahtava leikkaus, joka pomppii ajasta ja paikasta toiseen, saattaen jättää dialogin parren edelliseen kuvaan on kerrassaan mainio, siis erinomainen. Se ei sekoita päätä, vaan on puhdasta ammattitaidon tulosta, joka myöhemmin nähtiin kovin kauniissa Solariksessa. Myös hiljaisuudessa lipuva kamera, johon on pistetty vain Soderberghin luottosäveltäjä Cliff Martinezin musiikit on rautaa. Tämäkin myös Solariksessa. Osaaminen näkyy nimenomaan siinä, miten näin omalaatuisen tyylin voi siirtää onnistuneesti niin erilaisiin elokuviin. Soderbergh onkin Hollywoodin osaavimmista ja uniikeimmista ohjaajista.

Sen sävyttömän ja massaisen nykypäivän Hollywoodin musta lammas.