Myrskylinnut

Sellaiselle elokuvankävijälle joka on todella nähnyt kaiken on vaikea löytää mitään uutta. Varsin hilpeää lääkettä tähän turhautuneisuutta muistuttavaan mielentilaan löytyy ihanista retro-scifi-nukkejumala Gerry Andersonin tuotoksista. Hän on vastuussa muun muassa Myrskylinnuista, niin sarjasta kuin kahdesta kokopitkästä elokuvasta, Kapteeni Scarletin seikkailuista ja koko supermarionation-tyylistä. Myrskylinnut-sarja (1964–1966) oli hänen suurin saavutuksensa ja siitä yritettiin spinoffin omaisesti siis tehdä kaksi kokopitkää elokuvaa, jotka eivät sitten saavuttaneetkaan toivottuja kassatuloja. Onneksi nyt jo edesmennyt Maximarket tarjosi viitisen vuotta sitten ensimmäistä, vuonna 1966 valmistunutta elokuvaa erikoistarjoushintaan, ja siten pääsin käsiksi tähän harvinaiseen helmeen.

Sarjaa katsoneille tiedoksi, että elokuvan juoni ja sisältö on täysin sama kuin varsinaisen sarjan episodeissa, joskin on vaan pituudeltaan kaksinkertainen. Tällä kertaa pelastettavana on ZERO-X –nimisen miehitetyn Mars-lentoaluksen nelihenkinen miehistö. Tarvetta Kansainväliselle Pelastuspartiolle tulee, kun lentoalus vaurioituu marsilaisten kivikäärmeiden (!) hyökkäyksessä ja maahan paluu ei tämän takia suju ongelmitta. Koneen takimmaisen siiven ohjaushyrdauliikka ja -automatiikka on nimittäin pettänyt ja maahan 28-kertaisella äänennopeudella palaava kone on hetkessä muuttunut supertehokkaaksi ohjukseksi, jonka miehistön pelastuskapseli ei toimi. Ei varmaan ole kovinkaan suuri spoileri kertoa, että senaikaiseen tekniikkaan ja koko rekvisiitan kokoon nähden (n.1:10 – 1:100) erikoistehosteet ovat mahtavat ja että piinallinen pelastusoperaatio päätyy lopulta onnekkaasti ja happy endiä suolletaan jälleen kerran.

Myrskylinnuissa käytettävä tekniikka onkin Gerry Andersonin ehtaa parasta antia. Vaikka karmivan keskilahjaiselta elokuvan tekniikka näin nykyajan ihmisestä tuntuukin, on se tuohon aikaan ollut valtaisan hienoa. Ei sovi myöskään unohtaa huhua, jonka mukaan kolmessa Myrskylinnut-sarjan jaksossa nähdyt yläkiskoa käyttävät, hiihtohissimäiset monorailit olisivat innoittaneet Yhdysvaltain piirrosteollisuuden suuria nimiä rakentamaan johonkin Amerikan isoon Disneylandiin samankaltaisen laitteen.

Jonkin verran pitää kuitenkin heittää aivoja narikkaan tätä katsoessa, muuten alkaa nousta inhottavan kriittisiä ahaa-elämyksiä jopa kesken elokuvan kulun. Ehkä kaikkein eniten häiritsi 11. katselukerrallani syntynyt epäilys siitä, olisiko kannattavaa sijoittaa maailman kiistämättä kalleimmat laitteet pelastamaan suunnilleen 1-10 ihmistä kerralla. Eikö olisi ollut esimerkiksi järkevämpää ohjata tuhoisa avaruusromu pois australialaisen näköisestä kylästä, jonne se lopulta tyhjänä törmäsi, ja säästää miljardeja taaloja uudelleenrakennuskustannuksissa ja ehkä myös evakuoinnista paskahalvauksen takia myöhästyneen vanhuksen henki. Toisaalta se, että jaksetaan tappaa hyttystä tykillä, osoittaa tuolloin vallinneesta ihan erilaisesta, tervehenkisestä lapsenmielisyydestä storylinen teossa.

Myrskylinnut sopii kaikille, mutta etenkin niille, jotka ovat haaskanneet hieman suuremman osan elämästään elokuvien katselulle. Kun kalastajansiimojen näkee nousevan nukkehenkilöiden päästä ja huulet eivät synkkaa puheen kanssa, tärkeintä on muistaa arvostaa tätä oman lajinsa klassikkoa. Silloin katseluelämys on parhaimmillaan.