Kill Bill: Volume 1

Olinpa sitten hengittämättä kaksi tuntia.

Pidettyään koko elokuvamaailmaa odotuksessa jopa kuusi (6!) vuotta ylistetty elokuvaohjaaja Quentin Tarantino tuo valkokankaille uuden kahteen osaan jaetun elokuvansa Kill Billin. Elokuva on kaksiosainen, koska muutoin studiopomot olisivat elokuvan kestosta johtuen vaatineet leikkauksia. Tällä tavalla Tarantino voi kertoa koko tarinan. Toinen osa on tulossa (vasta!) Helmikuussa 2004.

On jokseenkin ilmeistä, että Tarantino kartoittaa elokuvillaan omia kiinnostuksen kohteitaan. Reservoir Dogs oli ryöstöleffa, Pulp Fiction sai vaikutteita roskakirjallisuudesta ja Jackie Brown oli tehty 70-luvun blaxploitaatioelokuvien hengessä. Kill Bill on puolestaan ottanut vaikutteita idästä; tarkemmin kung fu- ja samuraielokuvista ja animesta. Lisäksi kaikkien Quentinin elokuvien tavoin tässäkin on näkyviä vaikutteita mm. Sergio Leonen westerneistä.

Uma Thurman esittää – tarkoituksenmukaisesti – nimettömäksi jäävää palkkamurhaajatiimi DIVAS:in (Deadly Viper Assassination Squad) jäsentä, koodinimeltään Black Mamba (!). Hänen kollegansa iskevät hänen hääpäivänään; siksi poliisit antavat ruumiille vain nimen "the bride". Pian kuitenkin käy selväksi että Morsian onkin vielä elossa, tosin koomassa. Neljä vuotta myöhemmin hän herää…ja vain kostamaan.

Elokuvan rakenne on perin "tarantinolainen"; novellin tavoin ajassa ja paikassa edestakaisin loikkiva kerronta sopii Kill Billiin kuin nyrkki hattuun eli siis erinomaisesti. Episodeihin jakautuva kostotarina aukeaa lopulta yhdeksi kokonaisuudeksi kunhan sen on ensin nähnyt osa osalta.

Herra Tarantino on selvästi muuttunut. Hänen tavaramerkkinsä, näpsäkät, luontevat ja pitkähköt dialogit ovat poistuneet. Tämä on sekä hyvä, että huono asia. Hyvä, koska nyt Tarantino ei leimaudu pelkäksi sujuvan vuoropuhelun viljelijäksi. Huono, koska nyt vannoutuneen fanin mielestä sisältö saattaa olla huomattavasti ohuempi. Lisäksi miltei puolet vuorosanoista on Japanin kielellä. Tämä ratkaisu vieraannuttaa – länsimaisia katsojia – entisestään.
Toinen huomionarvoinen asia on lopputuloksen miltei perfektionistinen taso. Elokuva on ohjauttu ja muutoinkin toteutettu huolellisesti; jokainen kuva on hallittu niin värien, valaistuksen ja kameran liikkeen ja asettelun kannalta. Aiemmin QT:n elokuvista saattoi bongata monia klaffivirheitä.
Myös elokuvan leikkausrytmi on siirtynyt aivan uudelle tasolle. Tarantinolle tutut pitkät steadycam-kamera-ajot ovat vielä mukana, mutta muuten leikkausta on monta kertaa enemmän.

Näyttelijävalinnat puolestaan ovat jotakin tuttua; monia tuttuja kasvoja Tarantino-maailmasta.
Uma Thurman suoriutuu kunnialla erittäin vaativasta roolista, jota hän kuvaili "uransa parhaaksi" Conan O’Brienin haastateltavana. Michael Parks tekee tutunoloisen roolisuorituksen imelänä Texas Rangerina. Michael Madsen (Budd/Sidewinder) lausuu elokuvassa yhden ainoan lauseen, mutta senkin tyylillä. Michael Bowen esittää yhtä vähiten "tarantinomaista" hahmoa koko elokuvassa, suoriutumalla kuitenkin erinomaisesti.

Myös ns. tulokkaat loistavat. Billin ruumiillistava David Carradine esiintyy toistaiseksi vain äänen muodossa, mutta saa silti niskavillat pystyyn lakonisilla letkautuksillaan. Lucy Liu (O-Ren Ishii/Cottonmouth) on juuri sitä mitä tähänkin asti on ollut: viileä ja seksiks tappaja, jolle ei sanota vastaväitteitä. Tällä kertaa hän on jopa entistä viileämpi ja samalla pelottavampi. Daryl Hannah (Elle Driver/California Mountain Snake) – josta odotin porukan heikkoa lenkkiä – on myös nainen paikallaan, armoton ja persoonallinen. Vivica A. Fox (Vernita Green/Copperhead) jää lopulta kilpasiskojensa varjoon; vaikka elokuva alkaakin väkevästi Copperheadin ja Black Mamban välillä, niin Copperhead jää hahmona hieman väkinäiseksi. Jopa Tarantino voi siis lipsua näyttelijävalinnoissaan. Sonny Shiba on erinomainen valinta miekkagurun rooliin muuten kummallisessa osassa elokuvaa.

Monilta Kill Bill menee varmasti yli, jos sen ottaa turhan tosissaan. Kyseessähän on jälleen kulttuurien ja lajityyppien yhteensulatus á la Tarantino. Kill Bill on myös Tarantinon puhtainta komediaa. Esimerkiksi Michael Bowenin esittämä sairaanhoitaja – joka on itsekin melko lailla sairas – on roolihahmo pelkästään koomisia tilanteita varten.

Tarantinon järjestyksessä kolmas kuvaaja Robert Richardson on tällä kertaa pistänyt parastaan. Ennen elokuvan kuvausvaihetta Quentin antoi Richardsonille tukun elokuvia, joiden visuaalinen tyyli vaikutti Kill Billin lopputulokseen. Elokuva on hengästyttävää katseltavaa vaikka ei kuuluisi muuta kuin tuulen ulinaa ja näkyisi ainoastaan kaksi taisteluun valmistautuvaa palkkatappajaa, jotka ovat jähmettyneet asemiinsa. Uskallan siis sanoa, että Kill Bill saattaa hyvinkin olla -allekirjoittaneen mielestä – maailman kaunein elokuva. Sivukommenttina sanottakoon, että mustavalkojaksot eivät ole vain äärimmäisen kauniita vaan niitä on perusteltu myös punaisen värin vähentämisellä ja ikärajan kurissa pitämisellä.

Tarantinoa on kutsuttu liikanimellä "Blood ‘n’ guts-maestro". Viimeistään nyt se on totuuden mukainen. Satamäärin irtoraajoja ja ämpärikaupalla verta tuovat väistämättä mieleen muutamat animepätkät, joita on tullut nähtyä. Viimeistään metrien korkuiset verenpurkaukset – jotka kestävät vähintään puoli minuuttia – kertovat, että QT on siirtynyt fantasian ja fiktion maailmaan. Ja sitäpaitsi; Kill Bill sisältää jopa mittavan anime-jakson on niinikään kaunista katseltavaa.

Jos jokin muu on "tarantinolandissa" muuttunut, niin musiikkivalinnat ovat jälleen kerran persoonallisia ja mieleenpainuvia; samuraitaisteluiden taustalla soi muun muassa japanilainen karaoke-rockyhtye the 5.6.7.8s. Original music on räppäri RZA:n nimissä ja lisäksi musiikkia on tarttunut 60- ja 70-luvun elokuvista ja tv-sarjoista – mukana esimerkiksi maestrot Ennio Morricone ja Bernard Herrman.

Kaikesta edellä mainitusta syntyy yhdistettynä mahtava elokuva. Heti yli minuutin kestävästä todella vaikuttavasta alkukuvasta lähtien katsoja on elokuvan vanki, mutta vapaaehtoisesti. Vaikka odotukset olivat e-r-i-t-t-ä-i-n korkealla Kill Bill lunastaa ne ja hieman muutakin. Ei se tietenkään ole täydellinen. Jo esiin tuodut Vivica A. Fox ja alleviivattu komedia ei ole helppo sulattaa ja ne erottuvat kokonaisuudesta.

Quentin Tarantinolla on tapana tehdä elokuvia jostakin tutusta, mutta aivan omalla tyylillään. Tappelukohtaukset ovat elokuvan ehdotonta kermaa ja niihinkin on saatu upotettua jotakin uutta ja tuoretta. Kun on nähnyt Kill Billin siitä on vaikea pysyä erossa, sen haluaa aina vain nähdä uudestaan ja uudestaan. Kaikissa yksityiskohdissaan Kill Bill on erittäin rikas elokuva, joka tarjoaa jälleen monia populaarikulttuuriviittauksia elokuviin ja tv-sarjoihin, ikimuistoisia sloganeita ja aivan käsittämättömän kauniita kuvia.

Pelkään vain, että tämä arvostelu ei ole tarpeeksi tasokas näinkin laadukkalle elokuvalle.