Rambo -First blood

On aika tarttua kiinni mysteeristä nimeltä Rambo: First Blood. Kyseessähän on yksi Sylvester Stallonen uran kohokohdista, jossa mies pääsee toteuttamaan itseään eli puhumään vähän ja mättämään turpaan niin paljon, että kyllä siinä niin Syltyn kuin katsojankin sielu lepää. First blood -nimikin kertoo elokuvasta jo lähes kaiken oleellisen, vaikkeikaan se kerro mitään näyttelijöiden huonoudesta tai juonen ihmeellisyydestä. Tai ainakin sitä ensivaikutelma antaa ymmärtää. Todellisuudessa First Blood sisältää toiminnan lisäksi sanoman henkisestä rappiosta ja mielenhuollosta, joka on jäänyt sodan jälkeen hieman huonommalle tolalle. Koko amerikkalaisen yhteiskunnan rappio ja halveksunta Vietnamin veteraaneja vastaan käydään läpi Stallonen surumielisessä selviytymistarinassa, joka sijoittuu viidakon sijaan pieneen kaupunkiin ja sitä ympäröivään havumetsään.

First Bloodin ainoa valopilkku on yllättäen itse Rambo eli Sylvester Stallone. Mies tuntuukin näyttelevän lähes itseään eli eläköitynyttä vihreää barettia, Vietnamin sodan veteraania, joka on ainoa eloonjäänyt eliittiryhmästään. Yllättäen Stallonen näyttelemä Rambo on todellinen tappokone, jota ei hidasta oikeastaan mikään muu kuin sumentunut järjen valo (jona toimii Richard Crennan näyttelemä Samuel Trautman), joka on Rambon ex-pomo ja ainoa jäljellä oleva ystävä. Kun soppaan vielä sekoitetaan Rambon päävastustajaksi ehkä hieman seonnut sheriffi Will Teasle, jota näyttelee tv-sarjoissa uransa luonut Brian Dennehy, niin käsissä on varsin keskinkertainen näyttelijäkatras. Kaiken kaikkiaan näyttelijöille on annettu elokuvassa kaksi tehtävä: sano pari hassua lausetta ja sitten “kuole” kun Stallone pomppaa esiin kuin ilmestyskirjan viimeinen peto.

Juoni on perushuttua, sillä Rambo saapuu katsomaan ystäväänsä, jonka kuulee kuolleen jokin aika sitten. Sitten hän alkaakin tallustamaan jonnekin, kunnes Rambon kohdalle osuu pieni kaupunki, jonka sheriffillä taitaa hölskyä päässä. Hän poistattaa Rambon kaupungistaan, mutta omia polkujaan tallaava Rambo palaa kaupunkiin takaisin itsepäisenä jässikkänä. Lopulta määrätietoinen sheriffi pidättää Rambon, jonka jälkeen pari sheriffin miestä pahoinpitelee syytöntä Ramboa aiheuttaen vanhojen sotamuistojen väkivaltaisen heräämisen. Tämän jälkeen koko poliisiasema on lihaa, jota Rambo metsästää ja pikkukaupungin poliisiasema että sen miehet saavat testosteronia pursuavalta Rambolta sellaista kyytiä, ettei väliin oikein tiedä, että mikä järki tässäkin leffassa nyt sitten on.

Rambo on tyhjänpäiväinen toimintaelokuva, joka kuitenkin onnistuu viihdyttämään katsojaa jollain oudolla ja kummallisella tavalla. Minua ainakin nauratti ukkojen heiluminen rynnäkkökiväärien kanssa metsässä ja koko ajan hokemassa, että nyt “metsästetään”. Mutta kaiken sen naurun ja hölmöilyn keskeltä löysin viimein elokuvan sanoman, jossa epätoivoinen ja yksinäinen mies ei enää tiedä, mitä elämällään tekisi; millään kun ei ole mitään väliä.