Ichi the killer

Tunnuslause : Aiwa kanari itai. = Joskus rakkaus tekee kipeää

Takashi Miiken ohjaama koroshiya 1 (ichi on japania ja tarkoittaa numeroa yksi) on tietyissä piireissä luokiteltu kulttielokuvaksi, ja elokuvan nähtyäni kykenen tämän kyllä ymmärtämään. Ichiä voisi kuvailla eräänlaiseksi rakkaustarinaksi, mutta se on sitä sanan kaikkein äärimmäisimmässä tarkoituksessa. Selitettäköön siis heille, jotka eivät ole Takashi Miiken aiempaan tuotantoon tutustuneet, että Miiken elokuvat ovat yleensä äärimmäisen tyyliteltyjä sekä äärimmäisen väkivaltaisia. Jos kuvittelet sairaimman seksuaalisen fantasiasi ja kerrot sen kymmenellä, niin todennäköisesti lopputulos ei siltikään ole edes lähellä Ichin raakuutta ja raadollisuutta.

Ichi perustuu Japanissa jonkinlaista suosiota (?) nauttivaan samannimiseen manga sarjakuvaan, ja se kertoo aikanaan koulussa kiusatusta nuoresta miehestä, joka hypnoosin ja aivopesun avulla muuntuu käskystä eräänlaiseksi supersankariksi. Japanilainen käsitys supersankarista on tosin hieman erilainen kuin länsimaalainen teräsmiehen kaltainen arkkityyppi. Toisin kuin länsimaalaisilla kollegoillaan, ichillä eivät asiat todellakaan ole hyvin : hän on psykoottinen, väkivaltainen tappaja jolla ei käytännössä ole minkäänlaista otetta omasta elämästään.

Elokuva alkaa siitä kun Ichi suorittaa hänelle annettua tehtävää. Tehtävänä on tappaa eräs tunnetun yakuza ryhmän pomo. Lopputulos on karmaiseva : ruumis joudutaan keräämään seiniltä ja matoista minigrip-pusseihin, ja ruumista ei oikeastaan kyetä edes tunnistamaan. Koska ruumista ei voida tunnistaa, saa Ichi kyseisen yakuza-ryhmä kakkosmiehen Kakiharan peräänsä. Kakihara joka on eräänlainen sadomasokisti etsii Ichiä ja pomoansa keinoja kaihtamatta, ja tästä seuraakin se että katsoja saa nähdä yhden elokuvahistorian sairaimmista kidutuskohtauksista, tosin eihän niitä nyt Papillonin ohella hirveästi olekaan.

Miike on onnistunut säilyttämään Ichissä omalaatuisen tyylinsä, ja tyylikäs Ichi todellakin on. Kuvaus sekä leikkaus on toteutettu erittäin omaperäisesti, ja voisi sanoa että ajoittain se muistuttaakin hieman Matthew Libatiquen ja Jay Rabinowitzin aikaansaannosta elokuvassa Unelmien Sielunmessu, ja tämähän on tietenkin vain hyvä asia. Myös musiikillinen toteutus ja äänimaailma ansaitsee kiitoksensa, tosin musiikkia tämä elokuva ei ehkä suoranaisesti hirveästi sisälläkään, vaan taustalla on usein vain eräänlaisia “sykäyksiä” tai muita ambienttisia äännähdyksiä. Usein nämä “taustahälinät” tosin muodostavat jonkinlaisen hypnoottisen rytmin jota voisi ehkä musiikiksikin sanoa.

Näyttelijätyöstä voisi sanoa sen verran että vaikka Nao Omori onkin loistava pillittävänä ja lapsenomaisena Ichinä, varastaa Tadanobu Asano silti kaiken huomion Kakiharan roolissa. Periaatteessa Kakihara onkin elokuvan päähenkilö, ja Ichi vain päähenkilöä eteenpäin ajava motiivi, tässä suhteessa elokuvan nimi onkin hieman harhaanjohtava.

Vaikka elokuva onkin erittäin väkivaltainen ja kieroutunut, on se alunperin myös mustaksi komediaksi tarkoitettu, ja täytyy kyllä myöntää että itselläni nousi kasvoille hymy useammassa kuin yhdessä kohdassa. Varsinkin jos on tutustunut japanilaiseen kulttuuriin ja erityisesti japanilaiseen huumoriin, tulee tämä elokuva ainakin jossain määrin myös hieman huvittamaan.

Ichiä ei todellakaan voi suositella lämpimästi kaikille, vaan se on todellakin vain tietyissä pienissä piireissä suosiota nauttiva täysin normaalista poikkeava elokuva. Elokuvan äärimmäinen väkivaltaisuus varsinkin on omiaan karsimaan katsojia, ja täytyy myöntää että itsellänikin oli aluksi melkoisen vastenmielinen tunne elokuvaa katsoessani, vaikka olenkin yleisesti ottaen splatter elokuvien suuri ystävä.