Godzilla 

Minusta Hollywood on muuttumassa: elokuvissa loistaneet 80- ja 90-luvun supertähdet tekevät “combo-elokuviaan”, joihin he kokoontuvat mätkimään toisiaan ja muita, sekä vitsailemaan menneistä vuosista. Nykyisiä isompia nimiä (ja miksei vanhempiakin) signataan mukaan tv-sarjoihin, joihin laitetaan yllättävän paljon paukkuja. Samalla elokuva-ala panostaa vain pomminvarmoihin spektaakkeleihin, eikä uskalla enää ottaa riskejä, koska katsojat on totutettu parempaan ja koukuttavampaan juoneen tv-sarjoissa. Enää ei uskalleta ottaa kuin suht varmoja nakkeja, joissa näyttelijöiksi pestataaan semihyviä ja halpoja tapauksia ja juoni lainataan jostain klassikosta. Näin on käynyt 2014 valmistuneessa Godzillassa, jolla ei onneksi ole juuri mitään tekemistä Roland Emmerichin Godzillan kanssa… Luojan kiitos siitä.

Godzillan juoni on tervanjuontia, mutta ehkä samalla nuoremmille katsojille sen verran yllätyksellistä, että itse Godzillaa ei elokuvassa heti nähdä, eikä ihmiskunnan ongelmaksi muodostu itse Godzilla, vaan ihan muu otus. Kaikki alkaa japanista, jossa japanilainen ydinvoimala käytännössä romahtaa aiheuttaen ympäristölleen ja sitä lähellä oleville ihmisille katastrofin. Tähän katastrofiin yhdistetään Bryan Cranstonin (Breaking Bad) näyttelemä voimalan johtaja, nykyinen pakkomielteinen Godzillan jahtaaja, sekä hänen aikuiseksi kasvanut poikansa Ford, jota Aaron Taylor-Johnson (kyllä, Kick-Ass) näyttelee. Lopulta kun ydinsäteilyä imevät ökkömönkiäiset lähtevät liikkeelle, on tietysti koko maailman kohtalo Yhdysvaltain laivaston ja tietysti Godzillan käsissä. Seurauksena on valtavaa tuhoa ja taistelua, jossa tehosteita renderöineet tietokoneet ovat saaneet tehdä todellakin parastaan.

Ja mikäpä siinä näyttelijöilläkään: Bryan Cranston on omassa roolissaan ihan mukiinmenevä katkerana rakkaansa menettäneenä voimalan johtajana ja Aaron Taylor-Johnson piirtää puolestaan kuvaa isälleen katkerana sotilaana. Tuloksena on aavistuksellinen pinnallinen melodraama, jossa huumoria tuo (tosin tahattomasti) Ken Watanaben näyttelemä japanilainen tiedemies, joka muistuttaa jollain ihmeen kierolla tavalla South Parkin Randya. Jopa niin paljon, etten ollut ainoa, jolle tuli tämä koominen hahmo mieleen Watanaben tarinoista. Elokuvaan rakkautta piiskaa myös mukaan varsin pinnalliseksi osoittautuva Elizabeth Olsen, jonka rooli jää pääasiassa puhelimessa roikkujaksi. Näyttelijöistä ei tässä elokuvassa kuitenkaan jää mitään negatiivista mielikuvaa, pikemminkin he vaikuttavat vain tarkoituksellisilta sivustakatsojilta, eräänlaisilta corrateral damagelta.

Ihan oikeasti tiivistettynä Godzilla on amerikkalais-japanilainen tuotanto, jossa on yhdistetty 50-luvun karmaa nykyaikaan ja joka sisältää niin paljon tehostepornoa, että vähemmästäkin alkaa katsoja taas nykimään tuolillaan. Se on samalla oikeasti suhteellisen syvä kumarrus “back in the days”-elokuville, joissa Gojira (Godzilla) tuhosi Tokiota ja milloin mitäkin kaupunkia. Vuoden 2014 Godzilla onkin piristävä hirviömättö, jossa ihmisille on annettu vain ringside-paikat ja jossa Godzilla ja niin kutsutut MUTO:t mättävät toisiaan turpaan huolella. Muuten vaikka elokuva sisältääkin täysin järjenvastaisia asioita, niin Godzilla on ihan aikuisten oikeasti viihdyttävä paketti, jota voi katsella ihan hyvillä mielin popcorneja syöden. Voisin melkein jopa suositella tätä elokuvaa aivottoman mätön ystäville, vaikka yleensä heittelen tälläisille yrityksille korkeintaan vain littipeukkuja.