Sherlock Holmes

No niin, on tullut aika jälleen uudelle Sherlock Holmes-elokuvalle, joka eroaa lähes kaikella tavalla kaikista edellisistä miehestä tehdyistä elokuvista. En ala tässä käymään läpi Sherlockin vaikutusta nykyaikaiseen elokuvaan tai miten Arthur Conan Doyle loi tämän erikoisen lontoolaisen rikostenselvittelijän, vaan keskityn enemmän siihen, mitä tämä Guy Ritchien luoma Sherlock tarjoaa katsojille. Sen verran voin toki mainita, että Sherlock todellakin on yksi aikakautemme rikosten selvittelijöiden ikoneista ja miehestä on tehty enemmän elokuvia ja tv-sarjoja kuin mistään muusta hahmosta koko elokuvahistorian aikana. Tämä itsessään jo kertoo minkälaiseen myllyyn Ritchie on itsensä tunkenut kun on lähtenyt tekemään lähes vallankumouksellista muutosta näinkin ikoniseen hahmoon jakaen samalla varmasti yleisön hyvinkin radikaalisti kahtia.

Jo elokuvan aloittava kohtaus lordi Blackwoodin kiinniottamisesta luo ne sävelet millä Sherlock tulee soittamaan osansa aina lopputeksteihin saakka. Holmes juoksee pitkin pimeän Lontoon katuja löytäen tiensä aina salaiseen tunneliverkostoon, josta hän löytää erään salaseuran uhrimenot ja itse lordi Blackwoodin pahoista toimista. Seuranaan hänellä on tietenkin aina uskollinen Watson ja pian miehet rynnivät keskelle tapahtumia ja pistävät pahat pojat tainnoksiin poliisien pampuilla. Mutta hetkinen, siis Holmes ja Watson mättävät turpaan tusinan verran roistoja heitellen one-linereita ohessa!? Mitähän elokuvaa tässä oltiinkaan siis katsomassa? Luitte kyllä aivan oikein, Ritchien luoma Holmes on toiminnan ja älyn mestari, joka ei kaihda keinoja rikollisten ja mysteerien selvittelyissä ja se tehdään katsojille heti alussa hyvinkin selväksi. Mutta onko Robert Downey Jr:n näyttelemä Holmes ollenkaan uskollinen Doylen luomalle hahmolle?

Kaikesta epäkonventaalisesta käyttäytymisestä huolimatta vastaus on kyllä. Jos irtaudutaan hetkeksi niistä kaikista vanhoista brittiläisistä tv-sarjoista ja ennen kaikkea Jeremy Brettin luomasta Holmesista, niin Doylen Holmes oli itseasiassa värikkäämpi hahmo kuin on annettu aikaisemmin ymmärtää. Ritchien Holmesista nimittäin löytyvät kyllä ne kaikki elementit mitä tämän hahmon esittämiseen tarvitaan: naamioitumisen mestari, älyllisesti huomattavan lahjakas, salatieteiden asiantuntija, viulunsoittaja, aikakautensa outolintu, poliisin apuri, loistava miekkailija ja ennen kaikkea charmikas herrasmies, joka nautti aina aika-ajoin vähän mieltälaajentavia aineita kuten morfiinia ja ooppiumia. Myös itse 1800-luvun lopun Lontoo on tehty hyvinkin autenttisen oloiseksi, eli pimeäksi, likaiseksi ja vaaralliseksi kaupungiksi. Itseasiassa elokuvan miljöö on juuri sellainen kuin Guy Ritchieltä saattoi odottaa.

Mutta vaikka Downey Jr on todellakin elementissään Holmesina, ja Jude Law on lähes täydellinen tohtori Watson ja Rachel McAdams on erittäin viehkeä Holmesin entinen rakas Irene Adler, niin se ei kuitenkaan tee tästä mestarillista elokuvaa. Ärsyttäviä side-kickeja on taas viljelty nykyelokuvien trendin mukaisesti aivan liikaa ja salaliittikerroksia on enemmän kuin laki sallii. Juoni etenee kuin luotijuna ja hengähtämään ei päästä kuin muutamassa kohdassa. Vauhdikas ja viihteellinen toiminta on elokuvan kantava voima, joka ei tietenkään nykyistä MTV-sukupolvea häiritse, mutta tällaista vanhan liiton miestä se väkisinkin alkaa riipimään. Pidän toki toimintaelokuvista, mutta kun se liitetään Sherlock Holmesin nimeen, niin jokin vain tökkii vastaan. Tällaiset hahmolliset uudelleenvirittelyt ehkä toimivat James Bondin, Batmanin ja jopa Teräsmiehen suhteen, mutta jättäkää Sherlock Holmes rauhaan. Miettikääpä miltä näyttäisi toiminnaillinen Hercule Poirot?