Käsky

Louhimies on Suomen Ron Howard. Hän on pitkään yrittänyt niin kovasti tehdä jotakin merkittävää, että sen haluaisi palkita. Hänellä on vimmaa ja tarpeeksi vaikutusvaltaa. Nämä ovat pelottavia aseita, kun ne on valjastettu täydellisen keskinkertaisuuden käyttöön.

Myönnettäköön, että joskus epäonnistumisen taustalla on ollut myös kelvoton, paperinohut lähdemateriaali. Tällä kertaa sen ei ainakaan pitäisi olla ongelmana: Käsky perustuu jopa ihan oikeaan kirjaan, jonka on kirjoittanut Leena Lander.

Se on jokseenkin outo sekoitus, joka on kuitenkin väkinäisestä alkuasetelmastaan huolimatta älykkäämpi kuin Louhimiehen aiemmat materiaalit. Suomen sisällissodan loppupuolelle sijoittuva tarina enteilee ensin uhkaavasti moraalisaarnan ja lukion historiankurssin yhteenpuristusta, kun demonilahtarit kohtelevat vangeiksi jääneitä punasotilasnaisia kaikkien leffapahisten käsikirjan oppien mukaisesti. Kun tämän pseudoshokeeraavan vartin jälkeen suoraselkäinen jääkäri Harjula (Samuli Vauramo) lähtee kuljettamaan sisukasta vankiaan Miinaa (Pihla Viitala) sotaoikeuden eteen tuomittavaksi, pelko Käskyn jämähtämisestä pinnalliseksi sotaromanssihuokailuksi on todellinen.

Onneksi tuomari Emil Hallenbergin (Eero Aho) kartanolle saavuttaessa kertomus ottaa tarpeeksi radikaalisti toisen suunnan ja muuttuu piinaavaksi, psykologisesti ja emotionaalisesti repiväksi kolmen (tai neljän, jos Hallenbergin etäinen vaimo lasketaan mukaan) henkilön kissa ja hiiri –leikiksi, joka tiivistyy Goethen Keijujen kuningasta siteeraavaan sisäiseen tarinaan öisessä kartanossa. Pimeyteen liian kauan tuijottaneen tuomarin järjen ja Harjulan moraalin rapistuessa kilpaa alkaa todellakin vaikuttaa siltä, ettei minkäänlaista onnellista loppua voi olla näköpiirissä.

Vaikka tietysti se on. Käskyn pahimmaksi ongelmaksi koituu sen skitsofreeninen luonne. Ensimmäinen kolmannes on historiabuffeja (enemmän tai vähemmän onnistuneesti) kosiskelevaa pyrkimystä realistiseen kuvaukseen, toinen mielipuolisuuden rajoilla häilyvää ihmissuhdepeliä ja kolmas Louhimiehen tyylille ominaisinta kiiltokuvatodellisuutta, jossa majesteettisen haikean elokuvamusiikin saattelemana sankarit venyvät sankarillisiin suorituksiin, pahat ovat entistä pahempia ilman sen kummempia motiiveja ja neidot pelastetaan viime hetkellä pulasta. Kontrasti alun raakuuksien ja lopun lapsellisen satumaailman välillä on hämmentävä. Edes hellyttävää kiintiökakaraa ei jätetä käyttämättä.

Lander saattoi tarkoittaa lopun tulkinnanvaraisemmaksi, mutta tässä sitä ei huomaa.

Viime vuosien Lander-filmatisointien välillä ei hirveästi tasoeroa ole, mutta Käsky on ehkä kuitenkin hieman Karukosken Tummien perhosten kotia onnistuneempi suoritus. Suurin kiitos kuuluu tyylikkäälle lahjakkaille päänäyttelijöille, jotka vaikuttavat aidoilta hahmoilta pahimman mustavalkoisen sormenheristelynkin hetkinä, sekä onnistuneelle miljöölle, joka tarpeen tullen loistaa komeudessaan tai hyytää synkkyydessään.

Käsky on parhaimpina hetkinään tiukka kertomus inhimillisyyden kadottamisesta sekavina aikoina, ei millään tapaa definiitivinen kuvaus sisällissodan jälkimainingeista. Katso Ron Howard –varauksella ja leiki, että loppu on harhaa. Toimii.