JCVD

Meusessa on virrannut paljon vettä siitä lähtien, kun Brysselin oma poika Jean-Claude Van Damme lähti Amerikkaan vuolemaan kultaa valkokankaalla. 80-luvun loppu ja varsinkin 90-luvun alku oli tältä Brysselin muskelimieheltä sellaista tykitystä, että tulevaisuudelta olisi voinut odottaa oikeastaan mitä vain. Kukapa voisi unohtaa sellaisia elokuvia, kuten Bloodsport, Universal Soldier, Hard Target tai Timecop? Lista jatkuisi vielä pitkään, mutta sitten tapahtui jotain, mitä  ei tarvitse oikeastaan näin jälkikäteen edes ihmetellä. Kovien muskelimiesten toimintaleffat häipyivät historian lakkaamattomille parketeille, ja vanhat “oikeat” toiminta-starat työstivät enää pienen budjetin räpellyksiä suoraan videolle ja/tai dvd:lle.

Voisi sanoa, että Van Damme putosi todellakin pohjalle. Miehen huumeongelmat olivat jo kaikkien tiedossa ja elokuvat eivät tuottaneet enää sellaisia summia, että niillä rahoilla voisi elellä Hollywood-tähtien tapaan. Miehen nimestä tuli jo jonkinlainen vitsi elokuvayleisön keskuudessa, ja vuonna 2008 valmistunut The Shepherd meni jo niin alas, että jopa Seagal pyöritteli päätään.

Jotain oli siis tehtävä, ennenkuin tämä jo 48-vuotias toimintastara hiipuisi lopullisesti pois keskuudestamme. Pelastaja saapuikin hieman yllättävältä suunnalta, kun ranskalaisohjaaja Mabrouk El Mechri päätti käsikirjoittaa ja ohjata tarinan Van Dammesta, missä mies näyttelisi itse itseään.

JCVD on eriskummallinen elokuva. Se muistuttaa enemmän dokumenttia kuin oikeata elokuvaa, mutta sen tarinankuljetus ja tapahtumat ovat kuitenkin hyvinkin elokuvamaiset. Elokuvan alku on kuitenkin vieläkin hämmentävämpi, mutta omalla tavalla niin nappiin osuva kuvaus siitä, minkäkaltaisiin elokuviin Van Damme nykyään joutuu. Lähes kolmen ja puolen minuutin yhtämittainen otto täynnä toimintaa olisi kenelle tahansa paljon, mutta vanhalle kehäraakille se alkaa olemaan jo terveydellisesti vaarallista. Kun elokuvan ohjaajaa kiinnostaa Damme yhtä paljon kuin kilo paskaa, niin katsoja ei voi olla säälimättä tätä miestä. Samalla siirrytään oikeussaliin, jossa Damme taistelee oikeudesta tavata tytärtään (oikeasti miehellä on vain poika), mutta lakimiehen latoessa toistakymmentä väkivaltaelokuvaa tuomarin eteen osoittaen, että isi ei ole oikein sopiva huoltajaksi, eivät Dammen asiat todellakaan näytä hyvältä.

Mutta mitä tapahtuu seuraavaksi, onkin sitten todella hämmentävää. Van Damme pyöräyttää taksilla pankin nurkille, ja annettuaan kuvauttaa itsensä muutaman fanin kanssa, mies painelee pankkiin, ja hetken päästä sieltä kuuluu laukauksia. Näyttää siltä, että Damme on yrittänyt ryöstää pankin, ja on nyt ottanut panttivankeja, wtf! Asiat eivät kuitenkaan ole ihan niin kuin ensivaikutelma antaisi näyttää. Ohjaaja Mechri alkaa ovelasti purkaa päivän tapahtumia Dammen näkökulmasta, ja samalla näytetään asioiden oikean laita. Ei kai kukaan oikeasti uskoisi, että Damme yrittäisi ryöstää pankin, mutta kun olosuhteet ovat otolliset se saadaan ainakin näyttämään siltä. Onkin jännä nähdä kuinka suuri yleisö uskoo sen pahimman vaihtoehdon, mutta silti he hurraavat oman sankarinsa nimeen. Myös itse Damme tekee varmasti uransa parhaan esityksen… Omana itsenään!

En olisi ikinä uskonut, että miehestä löytyy tällaisia ulottuvuuksia ja on myös nautinnollista nähdä Damme puhumassa vihdoin omaa äidinkieltään, Ranskaa. Ohjaajan mukaan 30% elokuvasta oli täysin improvisoitu Dammen toimesta ja sille täytyy nostaa hattua. Myös miehen vuorosanat olivat jätetty mahdollisimman minimiin, ja ainoa kerta kun Damme yltyy kunnon dialogiin saadaan ehkä koskettavin ja vakuuttavin otos koko miehen uralta. Yhden miehen viiden minuutin monologi kameralle on jotain todella hämmentävää, mutta samalla niin virkistävän aitoa, että tästä miehestä ei voi yksinkertaisesti olla pitämättä. Aika näyttää mihin tämä Belgian oma tähti tiensä seuraavaksi suuntaa, mutta toivottavasti JCVD on se kulminaatiopiste mistä tie on enää ylöspäin.