Sydän kolmantena jalkana

Vaikka katselen George Clooneyn vasta kolmatta ohjaustyötä, Sydän kolmantena jalkana (Leatherheads), niin miehen ohjaustöistä huokuu eräänlainen helposti tunnistettava tyyli, joka on uniikki. Clooneyn kaikki kolme ohjaustyötä ovat olleet menneeseen aikaan sijoittunutta eräänlaista veijariviihdettä, jonka tyyli muistuttaa hurjasti Coenin veljesten vuonna 2000 ohjaamaa O Brother, Where Art Thou?-elokuvaa, jossa Clooney itse veti pääosan. Onko se sitten sattumaa, että Clooneyn elokuvat maistuvat samanlaisilta, aikuismaisilta, veijarikohelluksilta, niin siitä en tiedä mitään. Pääasia on, että näyttelijänä menestynyt Clooney on löytänyt oman, katsojaa kosiskelevan ja miellyttävän tyylinsä, joka on tarpeeksi omintakeinen erottuakseen massasta.

Tällä kertaa Clooney on ottanut ohjattavakseen täysin keltanokkien käsikirjoittaman tarinan, jossa palataan Amerikkaan ja tarkemmin sanottuna amerikkalaisen jalkapalloliigan starttihetkille. Ennen ammattilaisliiga oli pelkkä vitsi harvoine katsojineen ja jatkuvine rahapulineen, kunnes Clooneyn näyttelemä vanha jalkapallojyrä Dodge Connelly saa kuningasajatuksen: hän aikoo pestata joukkueeseensa yliopistoliigassa menestyneen nuoren lupauksen ja kas kummaa, pian katsomot täyttyvätkin innokkaista katsojista. Kun mukaan liitetään vielä kuumaa skuuppia etsiskelevä Lexie Littleton, niin kasassa on varsin romanttinen, virkeällä tavalla hauska ja rento elokuva.

Näyttelijät, kuten yleensä aina Clooneyn ohjaamissa elokuvissa (ainakin toistaiseksi…), ovat melko kovassa vedossa aina sivurooleja myöten. Juhlittua sotasankaria ja todellista amerikkalaisen jalkapallon suurlupausta näyttelevä John Krasinski on amerikkalaisen jalkapallon kiilloitettuna ikonina mainio. Hänen roolinsa eräänlaisena partiopoikana toimii hyvänä vastavoimana Clooneyn näyttelemälle isähahmolle, joka Clooneyn esittämänä on jälleen kerran elokuvan hauskinta ja ylivoimaisesti karismaattisinta seurattavaa. Erityisesti Clooneyn ja naispääosaa esittävän Renee Zellwegerin säkenöivä suhde saa katsojalle vähemmästäkin hymyn herkistymään. Zellweger ja Clooney sähköistävätkin elokuvaa melkoisen onnistuneella tavalla samalla kun sivurooleissa nähdään monta naamatuttua näyttelijää.

Kaiken kaikkiaan Leatherheads on mainiota viihdettä yhdeksi illaksi. Miksikään klassikoksi elokuvasta ei ole, mutta sopivin väliajoin katsottavaksi siitä saattaisi jopa olla. Tämänkaltaista suhteellisen rentoa ja veijarimaista rakkautta kun näkee aivan liian harvoin. Varsinkin kun samalla viivalla kilpailevat American Pien kaltaiset “piirakkaa kulkusille”-tykitykset tai sitten milloin minkäkin julkkiksen hemmottelu-tosirakkaus-etsinnät, jotka eivät pahimmassa tapauksessa kiinnosta yhtään ketään. Siinä mielessä Clooneyn oma ohjaustyyli on äärimmäisen tervetullut muutos muuten niin harmaaseen rakkauskomedioiden genreen, jossa tosirakkaus on aina jonkun ongelman takana. Nyt ei ole ongelmaa, on vain keskinäinen kilpailu ja naljailu, joka johtaa yhdestä asiasta toiseen ja hyvä niin.