Napapiirin rakastavaiset

Lahjakkaan espanjalaisohjaaja Julio Medemin edesmenneelle isälleen omistama Napapiirin rakastavaiset (Los Amantes del Círculo Polar) on häikäisevän kaunista visuaalista runoutta monikerroksisen ja -merkityksellisen tarinan päällä esitettynä. Osittain myös Suomessa kuvattu elokuva kertoo elämää suuremman rakkaustarinan hyvin epäkonventionaalisin keinoin, sortumatta kertaakaan halpaan tai laskelmoituun tunteiluun päähenkilöiden, Oton ja Anan, katkeransuloisia kohtaloita seuratessaan.

Kauniiden kuvien ja niistä syntyvien tunteiden ja ajatusten lisäksi suuressa roolissa on itse kertomus. Tarina on rakennettu antaumuksella ja ajatuksella kymmenistä pienistä palasista, ikään kuin kirja kappaleista. Niistä jokainen on täysin omanlaisensa ja periaatteessa toimisi yksinäänkin, mutta näiden kappaleiden todellinen arvo on siinä, kuinka ne rakentavat hämmästyttävän hienon mosaiikin elämän arvaamattomuudesta, rakkauden mutkikkaista kaavoista, maailmaa muovaavista voimista, mahdollisesti yliluonnollisista laeista sekä ihmisistä kaiken tämän keskellä, etsimässä pientä palastaan taivaasta. Useat teemat toistuvat läpi vuosikymmenien eri yhteyksissä, totuus ja taru sekoittuvat, jotkin sivuhahmot ovat puhtaasti erilaisten ihmiselämään vaikuttavien asioiden ruumiillistumia. Tarinan kappaleet ovat eriskummallisessa suhteessa toisiinsa ja voisikin sanoa, että mikä vain niistä voisi olla edellisen luoma, kunnes viimeinen saa taas aikaan ensimmäisen. Se on ikuinen kehä. Elokuva on kuitenkin niin avoin, että kaikki lähestymistavat ja tulkinnat ovat mahdollisia. Mitä oikeasti tapahtui, mikä oli valhetta, mikä vain kaunista unelmaa? Medem ei vastaa, koska se tuhoaisi illuusion. Hän jättää jokaisen katsojan sisäisen kasvun vain ja ainoastaan tämän itsensä varaan. Elokuva, jolla ei ole alkua eikä loppuratkaisua… se on kuin aurinko, joka ei yhtenä maagisena yönä laske ollenkaan. Sitä katsoessa jaksaa hetken uskoa, että kaikki on mahdollista.

Matkalla leikitään sattumalla samaan tapaan kuin sattuma leikkii elokuvan hahmoilla. Uskomattoman mutkikkaiden sattuman oikkujen taustalta paljastuu ehkä kuitenkin jokin sääntö – jokin, mikä säätelee liikeratojamme, kun emme itse kiinnitä huomiota. Mutta Medem muistuttaa, että tärkeitä ovat myös omat valintamme (jotka itseasiassa vaikuttavat jokaisessa avainkohtauksessa), ja niitä puolestaan säätelee menneisyys, jopa kokonaisia sukupolvia taaksepäin. Siksi oli hyvä tietää, kelle tämä on omistettu.

Napapiirin rakastavaiset on kaikilta osin hämmästyttävän hieno ja ammattitaidolla tehty elokuva. Muutamia kohtauksia tästä ei unohda ikinä. Vain yksi virhearviointi, tai periaatteessa kaksi, molemmat näyttelijävalinnoissa: aikuista Ottoa esittävä Fele Martínez ei ole läheskään tehtävänsä tasalla, ja kaikista Suomen naisnäyttelijöistä kuriirin rooliin on valittu Outi Alanen, joka ärsyttää jo olemuksellaan. Hän ei tuo hahmoon yhtikäs mitään. Toinen mukana oleva suomalainen, Petri Heino, on perisuomalaisesti tönkköenglantia vääntävänä, mutta lievästi mystisenä körmynä sen sijaan ihan pätevä roolissaan.