Bad Boys

Bad boys bad boys, watcha gonna do, watcha gonna do when they come for you.

Michael Bay, monen toimintaelokuvafanin rakastama ja lähes yhtä monen vihaama ohjaaja, antoi esikoisohjauksellaan sellaisen myrskyvaroituksen, että sen jättämät tuulet heiluttavat puita vielä tänäkin päivänä. Miehestä on tullut jo lähes käsite toimintaelokuvien keskuudessa ja täytyy kyllä myöntää, että kaikesta kritiikistä huolimatta Michael Baysta on tullut synonyymi viihdyttävälle toiminnalle. Vaikka muutama hutilyönti on tämänkin miehen uralle osunut, on Bad Boys rautaista toimintaa alkutunnarista viimeiseen laukaukseen saakka höystettynä herskyvällä huumorilla ja “veljesten” Will Smithin ja Martin Lawrencen suorastaan ällistyttävän toimivalla sanailulla.

Elettiin kyttäparielokuvien ja “vanhan ajan” toimintaelokuvien viimeisiä hetkiä. Suurta suosiota saanut “Lethal Weapon”-sarja oli tullut jonkinlaiseen päätökseen kolmannen osansa jälkeen, kuten myös Die Hardit. 90-luvun puolivälissä ei vielä puhuttu PG-13 hömpötyksiä, joilla moni nykyajan toimintaelokuva on pilattu. Niinpä vanhan kaartin tuottaja Jerry Bruckheimer löikin hynttyyt yhteen lupaavan ohjaaja-nuorukaisen (Bay) kanssa, ja vaatimattomalla 23 miljoonan dollarin panoksella syntyikin yksi tuon aikakauden parhaista toimintakomedioista, joka toimii yllättävän hyvin vielä tänäkin päivänä.

Mike Lowrey: This happens to be one of the fastest production cars on the planet. Zero to sixty in four seconds, sweetie. It’s a limited edition.
Marcus Burnett: You damn right it’s limited. No cup holder, no back seat. Just a shiny dick with two chairs in it. I guess we the balls just draggin’ the fuck along.

Jo alkukohtaus, jossa Smithin esittämä etsivä Mike Lowrey painelee partnerinsa Marcus Burnetin (Martin Lawrence) kanssa pitkin Miamia ylikalliilla porsche 911:llä, tekee selväksi millaisesta kyttäelokuvasta onkaan kyse. Miesten sanailu on niin hauskaa ja terävää, että välillä täytyy oikein keskittyä mitä ihmettä miehet oikein sanovat, sillä sellaisella turbovauhdilla puhe tulvii. Ohjaaja Bayn mukaan Smith ja Lawrence improvisoivat todella paljon elokuvan dialogeista, ja sitä ei ole todellakaan vaikea kuvitella. Miesten kemia on suorastaan käsinkosketeltavaa ja on vaikea kuvitella, että nämä herrat eivät ole aikaisemmin tehneet yhteistyötä tai edes toimintarooleja. Myös herrojen roolitukset ovat osuneet suoraan siihen kuuluisaan “suoneen”. Smithin esittämä Lowrey on huikean perinnön saanut rikas juppi, joka vaihtaa naista kuin paitaa, kun taas Lawrencen näyttelemä Burnett on “onnellisesti” naimisissa oleva kolmen lapsen isä, jonka perhearki ei todellakaan ole aina auvoista.

Mike Lowrey: Hey, hey, what’s this having-a-picnic shit in my car?
Marcus Burnett: Look man, I ain’t getting my sex at home, OK? Don’t deny me this.
Mike Lowrey: What are you talking about, man? You sleep with a beautiful woman everyday.
Marcus Burnett: I’m married. That’s what married means. It means you sleep together, but you can’t get none.

Mutta pääosakaksikon ympärillä pyörivä näyttelijäkaarti ei sitten olekaan siinä parhaimmassa terässä. Vaikka Pantoliano vetää poliisipäällikön roolin kliseiden siivittämää huutelua lukuunottamatta kunnialla ja “kolmatta” pyörää, Julieta, näyttelevä Tea Leoni onkin aika-ajoin ihan mukiinmenevä kaunokainen hädässä, on elokuvan vetovastuu täysin Smithin ja Lawrencen harteilla. Jopa pahista näyttelevä Tcheky Karyo on Fouchetin roolissaan täysin yliampuva, sillä miehen mouhoaminen ranskalaisella aksentilla käy välillä niin paljon hermoon, että tekee mieli puhkoa korvat Torx-ruuvimeisselillä.

Lowrey ja Burnett siis toimivat Miamin huumepuolen poliiseina, kun eräs kaunis yö Fouchet päättää ryöstää poliisilaitoksen takavarikosta 180 miljoonan edestä heroiinia. Kun Mike pyytää tuntemaansa huoraa Maxia kyselemään kontakteiltaan mihin heroiini olisi kadonnut, saa Maxie surmansa, ja ainoa silminnäkijä Julie pyytää Miken apua. Tästä eteenpäin juoni on tuttua kauraa, ja hieman erikoiset etsivät Lowrey ja Burnett alkavatkin tutkimaan tapauksia yhtäaikaisesti hieman omalaatuisella tavalla. Herrat nimittäin joutuvat vaihtamaan roolejaan, jotta pahat pojat saataisiin tunnistettua, ja tästä aiheesta saadaankin elokuvaan tusinan verran hauskoja kohtauksia, joista osa naurattaa ja osa ei. Mutta koko ajan elokuvan kantavana voimana toimii Miken ja Marcuksen vittuilu toisilleen ja niiden välissä tapahtuva toiminta.

Mike Lowrey: Shut up, shut up Marcus. Slow-ass driver. Drivin’ like a bitch. Slow-ass.
Marcus Burnett: Why I gotta be all that? I’ll take you and me off this fuckin’ cliff if you keep fuckin’ with me. Then it’ll be what, two bitches in the sea. Huh, is that it? Is that what you want?
Mike Lowrey: Shut up, Marcus.
Marcus Burnett: My wife knows I ain’t no bitch. I’m a bad boy.

Mitään erikoista juoni ei siis tarjoa, mutta oikeastaan sen ei tarvitsekkaan. Elokuva etenee vääjämättömästi aina pahojen poikien ja varastetun huumelastin löytämiseen vaiherikkaiden käänteiden kautta. Täytyykin siis nostaa hattua, että näinkin yksinkertaisesta juonesta on saatu näinkin paljon irti. Ehkäpä juuri se, että toiminta on “vanhaa” hyvää ronskia R-rated kamaa, ja kiroilua tapahtuu enemmän kuin lääkäri määrää, tekee tästä toimivan tekeleen.